Haikeus iskee aina matkalle lähtiessä

Maasta toiseen lähteminen on aina tietynlainen matka omassa mielessä. Omat matkani ovat yleensä vähän pidempää sorttia kuin lyhyet lomamatkat. Lähden yleensä pitkäksi aikaa pois jostain paikasta siirtyäkseni elämään jossain toisaalla. Siirtymävaiheet värittyvät aina sekä haikeuden että innostuksen tunteilla. Lähdön lähetessä elämä lähtöpaikassa tuntuu olevan ihanaa. Lähdön hetkellä mieli kultaa muistot ja tuntuu, että aika on mennyt aivan liian nopeasti. Onko nyt jo pakko taas mennä? Tulee tunne, että olisi paljon helpompaa ja mukavampaa olla vain paikoillaan. Tulee hetkellinen kateuden tunne niitä kohtaan, joiden ei tarvitse suunnitella koko ajan, missä seuraavan yön viettää.

Lähdön hetki koittaa aina

Kun lähdin kesäkuussa Espanjasta Suomeen, elämä Espanjassa tuntui olevan juuri täydellistä ja hyvää sellaisena kuin se oli. Aurinkoista säätä, ihania ystäviä, mahtavia seikkailuja ja sopivasti töitä. Lähtöpäivänä haikeus valtasi mielen, mutta Suomessa kaikki kääntyi taas iloksi. Sai nähdä rakkaita ihmisiä ja tehdä suomalaisia juttuja. Sai saunoa, veneillä, nauttia vihreästä luonnosta ja metsistä, pyöräillä lakeuksilla peltojen keskellä, nauttia hiljaisuudesta sekä maaseudun rauhasta, puhumattakaan valoisista kesäöistä. Syödä suomalaisia marjoja ja käydä kesäteatterissa. Viettää kiireistä kesää töissä Lapuanjoen Rantakeitaalla, jossa lomalaiset tulivat ja menivät.

Ex tempore -matkalle Kaliforniaan

Aivan yhtäkkiä tuli syksy ja pimenevät illat. Havahduin, että hei minunhan pitää taas lähteä ihan kohta. Alkoi lähtöstressi. Melkein kaikki oli vielä tekemättä. Lisäksi olo tuntui haikealta. Olin varannut vain menolipun San Franciscoon 12.9. En ollut suunnitellut matkaani juuri ollenkaan. Noin viikkoa ennen lähtöä varasin vasta lipun Kaliforniasta Espanjaan ja pakkasin viime tingassa, kuten aina. Viime hetkillä hoidin myös majoitukset matkan alkuvaiheille. Matkavakuutusasiat laitoin kuntoon vasta lähtöaamuna lentokentällä, kun avasin läppärin. En yleensä suunnittele matkojani kovinkaan paljon etukäteen, jotta jää tilaa spontaaniudelle. Sitä ei yleensä reissuiltani puutukaan.

Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan, ex tempore -matkalla Amerikan mantereella vuosien tauon jälkeen. Pilvinen aamu on valjennut San Franciscossa. Kello on kymmenen tuntia Suomea jäljessä, mutta olen onneksi aika hyvä toipumaan aikaerorasituksesta. Suomesta lähdin eilen jo aikaisin aamulla lentokentälle. Yritin nukkua lentokoneessa kääriytyen ison huivin sisään. Lontoossa neljän tunnin odotus hurahti tosi nopeasti. San Franciscon koneessa matkaa oli taitettava 11 tuntia. Jokaisella matkustajalla oli lennolla oma ruutu, josta sai seurata matkan taittumista reaaliajassa. Katselin ruudulta myös Shawshank Redemption -elokuvan, joka on yksi lempparini. Kokosin myös virtuaalisia palapelejä ja ihailin ikkunasta aukeavia vaikuttavia näkymiä, kun lensimme Grönlannin yli. Yritin myös nukkua, minkä pystyin.

Tulliviranomaisen tentissä

Amerikkaan saapuminen oli kuin poliisikuulustelu. ”Miksi tulet tänne? Mitä teet työksesi? Mikä on matkasi tarkoitus? Missä aiot oleskella? Mitä suunnitelmia sinulla on? Paljonko sinulla on rahaa mukanasi? Entäpä tilillä? Ja mikä oli luottokortin kipuraja? Et kai salakuljeta mitään? Onhan sinulla lentolippu takaisin?” Tuiman näköinen mies mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin samalla, kun hän tenttasi minua. Sormenjäljet otettiin tietenkin kaikista sormista ja valokuva väsyneestä naamastani. Lentokentältä matka jatkui San Franciscon keskustaan BARTilla (Bay Area Rapid Transfer) eli tuttavallisemmin junalla ensimmäiseen majapaikkaani, josta heräsin tänä aamuna pirteänä.

San Franciscon kuulumisia päivittelen tarkemmin tulevissa postauksissani. Nyt lähden tutkimusretkelle! 🙂

~Sonja