Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Trans-Siperian junamatka vei lukkojen taakse

Trans-Siperian junamatka on jäänyt muistoihini elämyksenä, joka oli täynnä seikkailua, jännitystä, kohtaamisia, iloa ja naurua, mutta myös ihmetystä, hämmästystä, vapautta, vankeutta, itkua ja ketutusta sekä taianomaisia hetkiä. Ihmiselämän tunteiden kirjoa laidasta laitaan. Kokonaisuutena tuo seikkailu on jäänyt mieleeni positiivisena, vaikka reissussa tuli käytyä myös elämän kovaa koulua oppirahoja maksellen. Siperia todellakin opetti. Koska Trans-Siperian junamatkalle lähdöstä on nyt tasan kymmenen vuotta, haluaisin jakaa tuon ikimuistoisen seikkailun myös nykyisen blogini seuraajien kanssa. Muistin virkistämiseksi käytän pohjana muistiinpanojani vuosien takaa.

Kohti Moskovaa

Oli elokuun loppu vuonna 2008. Lähtö pitkälle matkalle alkoi Helsingistä, jossa hyppäsimme junaan poikaystäväni Jaakon kanssa. Edessä oli yli vuoden seikkailu maailmalla, mutta emme vielä tienneet lopullista reittiä emmekä paluupäivää. Puhelinliittymät saivat luvan jäädä kotiin. Edessä oli vain vapautta. Halasimme ennen lähtöä kaikki perheenjäsenet, ystävät ja sukulaiset, mutta haikeus alkoi jo väistyä odottavan innostuksen vallatessa mielen. Oli aika hypätä junaan kohti Moskovaa. Saimme hytistä yläpedit, alasängyissä oli kaksi venäläistä rouvaa. Toinen puhui aika hyvin suomea ja halusi auttaa meitä kertomalla Moskovasta. Ilta meni lepppoisasti jutellen. Ravintolavaunussa oli letkeä tunnelma. Musiikki raikasi, ihmiset rupattelivat iloiseen sävyyn. Yöllä meinasimme paistua hytissä, joka oli järjettömän kuuma. Tuuletusta ei ollut, ja junan meno oli kunnon rynkytystä. Olimme kuitenkin matkalla kohti unelmia, joten kuumuudesta viis.

Siperian radalle

Moskovassa olimme paikallisten luona ja kiertelimme nähtävyyksiä pari päivää, ennen kuin varsinainen Trans-Siperian junamatka alkoi. Oli ilta, kun menimme Yaroslavski-asemalle odottelemaan junaa. Saimme kävellä aivan junan toiseen päähän, sillä vaunumme oli heti veturin jälkeen. Juna oli kiinalainen, samoin henkilökunta. Vaununhoitaja katsoi lippumme ja neuvoi oikeaan hyttiin. Meille oli merkattu lippuun alasängyt. Hytti oli neljän hengen sekahytti, mutta pääsimme sinne kahdestaan. Oli positiivinen yllätys saada oma hytti, johon ei tullutkaan ketään muita. Ainakaan vielä. Saimme siis tavallaan ykkösluokan hytin kakkosluokan hinnalla.

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Tunnelma junassa oli tosi leppoisa ja kotoisa. Tutustuimme heti hyttinaapureihin. Toisella puolella oli kolme espanjalaista nuorta miestä, joista yksi oli töissä Nasalla. Samassa vaunussa oli neljä suomalaista. Vähän kauempana oli saksalainen pariskunta. Puolet meidän vaunusta oli tyhjänä, vaikka koko muu juna tuntui pursuavan ihmisiä. Juna kirskahti liikkeelle ja valvoimme yömyöhään nauttien junamatkan lämpimästä tunnelmasta. Tuntui ihan mielettömän hienolta olla vihdoin Trans-Siperian junassa. Vapauden tunne valtasi mielen.

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Ajantaju hämärtyy

Neljän päivän kuluttua kellosta tai aikavyöhykkeistä ei ollut enää hajuakaan, mutta vuorokaudenajat vaihtelivat ilman kelloakin.Yhtäkään tylsää hetkeä ei ollut vielä ollut, vaikka pitkän junamatkan voisi joku kuvitella olevan tylsää istumista. Ei ollut älypuhelinta vielä silloin mukana. Se oli vapauttavaa. Läppäri oli mukana kirjoitushommia varten, mutta enpä sitäkään junassa juuri käyttänyt. Aika junassa kului tutustuessa muihin reissaajiin, joiden kanssa juttelimme ja pelailimme. Espanjalaiset David, Javi ja Paco ihastuivat Bilekuosi-peliimme, jota pelasimme monta erää. Enää en juuri edes muista koko peliä. Sellainen oli kuitenkin silloin matkassa.

Aika kului hyvin myös maisemia katsellessa, kun oli koko ajan uutta nähtävää. Kylät ja asutusalueet näyttivät tosi köyhiltä, samoin ihmiset. Näkyi huivipäisiä mummoja vuohien kanssa ränsistyneiden rakennelmien kulmilla. Synkeän näköistä. Maisemat vaihtelivat pikkuisista kylistä, kaupungeista ja pelloista kukkuloihin sekä järviin. Baikal-järvi oli yksi hienoimmista ikkunanäkymistä. Parasta oli, kun ikkunat olivat avattavaa mallia. Välillä oli kiva työntää pää ulos ikkunasta, nauttia tuulesta ja vapaudesta kasvoilla. Illan tullen vaununhoitajat eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että ikkunat olivat auki. Lämpö karkasi ikkunoista ulos, jolloin he joutuivat polttamaan enemmän puita kamiinoissa lämmittäessään vaunuja. Iltoja istuimme välillä omassa hytissä, välillä muiden reissaajien luona.

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Vettä samovaarista

Ruokapuoli pelasi Trans-Siperian junamatkalla todella hyvin. Olin ostanut Suomesta ison kasan tomaatti-basilika-pussikeittoja, jotka toimivat hyvin nuudelien mausteena. Kuumaa vettä sai hakea vaunun päässä olevasta samovaarista ruokaan tai vaikka teetä varten. Pienten väliasemien kaupustelijoilta sai ostettua edullisesti ruokaa, juomaa ja herkkuja laidasta laitaan. Suihkua meillä ei ollut, mutta tutustuimme matkalla joihinkin ykkösluokassa matkustaviin, joiden suihkua saimme lainata. Ja jotta suihkusta ei saisi väärää kuvaa, niin se tarkoitti lavuaarista tulevaa lyhyttä suihkuletkua, jossa ei ollut juurikaan painetta. Puhtaan ja raikkaan olon siitä kuitenkin sai.

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Eräänä aamuna heräsimme siihen, kun illalla junaan tulleet venäläiset tanssijatytöt kikattivat ihan hulluna junan käytävässä. Se tuntui rasittavalta, sillä olo oli väsynyt niin aikaisin. Myöhemmin tytöt uskaltautuivat meidän juttusille. Sen jälkeen he kävivät hytissämme säännöllisesti tuomassa meille karkkia, leivoksia ja mitä milloinkin. He lahjoittivat meille myös pienen Venäjän lipun, jossa luki tanssiryhmän nimi. Ryhmä oli matkalla esiintymään Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin, jonne mekin olimme menossa.

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Trans-Siperian junayhteyksiä on kolme, joista varsinainen Trans-Siperian rata kulkee 9000 kilometriä Moskovasta Vladivostokiin Venäjän maaperällä. Kuljimme sitä Irkutskiin, jonka jälkeen ratamme haarautui melko pian Trans-Mongolian radaksi kulkien Mongolian läpi kohti Pekingiä. Kolmas Siperian radoista on harvinaisempi Trans-Mantsurian rata, joka kulkee Mantsurian läpi Pekingiin.

Naushkissa alkavat ongelmat

Hymyjemme hyytyminen lähestyi jo uhkaavasti. Emme osanneet Mongolian rajaa lähestyessä arvata, millaiseen soppaan pian joutuisimme. Oli lauantai, kun istuimme vielä onnellisina junassa. Kaikki oli mennyt mukavasti, emmekä osanneet odottaa matkamme flow’hun äkkikäännöstä, joka kuitenkin tapahtui lähes viiden päivän rennon junaelämän jälkeen. Oli jo ilta, kun juna saapui viimein Naushkiin, pieneen venäläiskylään juuri ennen Mongolian rajaa. Venäläiset tullivirkailijat astuivat junaan ja meille annettiin täytettäväksi maastalähtölappuja, joiden kanssa tuskailimme. Emme olisi varmaan tuskailleet, jos olisimme tienneet, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Hyttiimme astui tumma, luihun näköinen tullimies, joka kysyi passeja. Pian miehen tylsistynyt ilme levisi sellaiseksi vahingoniloiseksi virneeksi, että koko naama oli revetä. ”Problem”, hän sanoi meille. Mitä ihmettä? Olimme aivan pihalla. Pian selvisi, että meidän kolmen päivän transit-viisumit olivat ylittäneet voimassaoloaikansa. Kaikkein pahimmalta tuntui, että Venäjän suurlähetystö Suomessa oli vakuuttanut meille viisumeiden olevan ok. Lähetystö oli nimenomaan kehottanut meitä ottamaan junamatkalle läpikulkuviisumit, jotka oli mahdollista ainakin silloin saada maksimissaan kymmeneksi päiväksi. Olimme hakeneet kymmenen päivän viisumeita, kertoneet tarkat päivämäärät ja liittäneet mukaan kopiot junalipuista. Kun viisumit tulivat postissa, niihin oli merkattu kuitenkin vain kolmen päivän lupa. Eihän se riittäisi mihinkään. Tietenkin viisumeiden tultua soitin heti lähetystöön ja kysyin, että miksi näin. Sieltä tuumattiin niin, että astuttuamme Moskovassa junaan emme olisi heidän mukaansa enää maassa, vaan meidät laskettaisiin maasta poistuneiksi. Siksi kolme päivää kuulemma riittäisi. Kysyin asiasta monta kertaa, mutta minulle vakuutettiin, että kolme päivää olisi ok eikä siitä tulisi ongelmia. Luotin silloin venäläiseen auktoriteettiin asiaa sen kummemmin murehtimatta, mutta ei olisi pitänyt olla niin sinisilmäinen.

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Lukkojen taakse

Ei auttanut muu kuin nousta ulos junasta hampaita kiristellen. Nappasimme mukaamme Liljan, saksalaisen naisen, johon olimme tutustuneet junassa. Lilja oli asunut Kazakstanissa seitsemän vuotta lapsena ja osasi venäjää tosi hyvin. Tullimiehistä kukaan ei puhunut sanaakaan englantia emmekä tienneet, mitä tapahtuisi. Tulkki tuli siis tosi tarpeeseen.

Tullimiehet kuskasivat meidät asemarakennukseen lukkojen taakse yli neljäksi tunniksi. Meidän piti maksaa ensin 120 euron verran sakkoja vanhentuneista viisumeista. Se ei kuitenkaan riittänyt alkuunkaan. Tullimiehet sanoivat Liljalle, että meidän pitää hakea rinkat junasta ja palata päivän junamatka takaisin hankkimaan uusia viisumeita, joiden saaminen kestäisi kahdesta kolmeen viikkoon. Emme halunneet uskoa, vaan yritimme kaikkea mahdollista päästäksemme takaisin junaan. Tullimiehet olivat kuitenkin vain osa karua koneistoa, joka ei tuntenut minkäänlaista inhimillisyyttä. Ei auttanut sanoa, että aamulla meitä odotettaisiin Ulan Batorin asemalla. Ei auttanut sanoa, että olimme varanneet kahden viikon ratsastusretken eikä auttanut sanoa, että lennotkin oli jo varattu Pekingistä eteenpäin. Menettäisimme kaiken, koko Mongolian ohjelman, jota olimme suunnitelleet vuoden. Tullimiehet tuntuivat olevan vahingoniloisia. He vain virnuilivat ja sanoivat, että eipä ole heidän ongelmansa. Mikään ei auttanut, sillä työntekijät olivat vain osa koneistoa. Olin aivan murtunut. Olo oli epätodellinen. Tuntui, ettei tämä voinut tapahtua meille. Asemalla ei ollut edes puhelinta, että olisi voinut jonnekin soittaa.

Kyseenalaista apua

Pian asemalle saapui venäläinen mies, Vasili, joka osasi hiukan englantia. Hän kertoi voivansa auttaa meitä, jos maksaisimme hänelle 500 dollaria. Oma käsitykseni auttamisesta ei ole aivan sama Vasilin käsityksen kanssa, mutta kuuntelimme kuitenkin, mitä hänellä oli sanottavanaan. Lilja tulkkasi, että 500 dollarilla Vasili hankkisi meille uudet viisumit päivässä heti viikonlopun jälkeen, kun virastot olisivat taas auki. Tuolloin oli siis lauantai. Seuraavaan, maanantai-illan Mongolian junaan saakka voisimme myös asua ja syödä hänen luonaan.

Vasililla oli mukanaan kansio, jossa oli lukuisten muiden Naushkissa samaan tilanteeseen joutuneiden kirjoittamia tarinoita. Yhden naisen viisumi oli mennyt umpeen vain tuntia ennen rajaa. Myös vanhan liikuntarajoitteisen miehen viisumi oli vanhentunut. Molemmat oli passitettu säälimättä ulos junasta. Mietimme silloin, että onkohan Venäjän konsulaateilla jokin sopimus, että valehdellaan viisuminhakijoille viisumeista ja saadaan enemmän rahaa Venäjälle. Vastaavanlaisia tapauksia oli nimittäin sattunut lukuisa määrä ennenkin. Etenkin eurooppalaisille, amerikkalaisille ja muutamalle aussille sekä kiiville.

Osa oli päättänyt selvitä tilanteesta omin avuin, osa oli turvautunut Vasilin ”apuun”. Miehelle ainakin riitti bisnestä, sillä lähes joka junasta joutui porukkaa ulos vanhentuneiden viisumeiden takia. Tarinat vaikuttivat aidoilta kirjoituksilta, sillä niin hyvää englantia ei olisi kukaan Naushkissa voinut kirjoittaa. Myöhemmin sain myös yhteydenoton eräältä henkilöltä, joka oli joutunut samaan tilanteeseen rajalla. Hän oli lukenut minun tarinani aiemmasta matkablogistani. Myöhemmin mietimme, että ehkä Vasili teki bisnestä tullimiesten kanssa, sillä emme olleet ensimmäiset emmekä taatusti viimeiset, jotka junasta otettiin ulos.

Vain huonoja vaihtoehtoja

Meidän vaihtoehtomme olivat seuraavat: 1) odottaa seuraavaa takaisin menevää junaa ties kuinka kauan, ostaa siihen liput, matkustaa päivä takaisin, yrittää etsiä konsulaatti, joka oli jollain teollisuusalueella eikä siellä puhuttu kuin venäjää, yrittää täyttää venäjänkieliset viisumihakemukset venäjäksi tai palkata tulkki, odottaa pari viikkoa viisumeita ja etsiä majoitus siksi aikaa, aloittaa Mongolian viisumin pidennys ja organisoida koko seuraava kuukausi uudelleen tai 2) maksaa kiltisti se 500 dollaria, olla muutama päivä jumissa Naushkissa, saada uudet viisumit maanantaina ja samana iltana hypätä uuteen junaan. Päätimme valita kakkosvaihtoehdon, sillä jos pääsisimme edes muutamassa päivässä takaisin aikatauluun, jotain voisi olla vielä ehkä pelastettavissa.

Raakaa vodkaa ensiavuksi

Puolen tunnin päästä astuimme jo Vasilin matalaan majaan aivan aseman lähellä. Tuntui, kuin olisimme juuri matkustaneet aikakoneella vuosisatojen taa. Siperian junan kakkosluokka alkoi tuntua luksukselta, kun istuimme Vasilin keittiössä ja söimme Natashan, Vasilin vaimon, valmistamaa iltapalaa. Talon pahasti kirskuva lattia oli tehty lankuista, ja kaikki rakenteet olivat jokseenkin vinossa. Vesi kannettiin tupaan kaivosta, ja vessa oli tietenkin ulkona kopissa, pelkkä reikä lankkulattiassa Siperian malliin. Vasili muuten rakensi viereen uutta, parempaa taloa… Iltapalan jälkeen Vasili tarjosi meille muutamat vodkapaukut raakana. Ne tulivat silloin todellakin tarpeeseen. Tuona iltana paasasimme videokameralle kaiken mahdollisen vitutuksen. Nykyään en meinaa kestää edes katsoa niitä, kun melkein huvittaa.

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Kuumeessa passikuvarumbaan

Seuraavana päivänä olin kuumeessa, kun varsinainen rumba alkoi. Ajoimme ensin tuhatta ja sataa kuoppaista pikkutietä lehmiä ja panssarivaunuja väistellen. Oli otettava uudet passikuvat viisumia varten, sillä tällaisia tilanteita varten mukaan ottamani ylimääräiset kuvat eivät muka kelvanneet, vaikka joukossa oli sekä mustavalkoisia että värillisiä standardimallisia passikuvia. 40 kilometrin kaahauksen ja vanhan teknokasetin luukutuksen jälkeen saavuimme vihdoin valokuvaamoon. Maksoin kuvat tonnin setelillä ja koska pientä rahaa ei ollut, piti Vasili loput itsellään. Yritimme löytää nettiä, mutta koko paikasta ei löytynyt ainuttakaan.

Matkalla Vasili kävi kaupassa ja toi meille jäätelöt. Paikkasi kai omaatuntoaan. Menimme takaisin Vasilin talolle ja kävimme Jaakon kanssa kävelyllä lähitienoilla. Illalla söimme Natashan tekemää ruokaa. Natasha ei tuntunut olevan Vasilille kovin läheinen, nukkuikin omassa pikkumökissään. Liekö edes tiennyt, millaista peliä Vasili pelasi. Omat tunteet menivät vuoristorataa pienistä ilon hetkistä synkkyyteen.

Maksun aika

Illalla oli aika maksaa Vasilille 500 dollaria, sillä seuraavana päivänä edessä olisi pitkä taistelu viisumeiden kanssa. Hain aseman automaatilta rahat ja löin ne Vasilin kouraan, mutta sitten hän halusikin enemmän. Juuri sen verran kokonaishintaa, mitä hän oli aiemmin maininnut tarvitsevansa rakenteilla olevan uuden talonsa ikkunoihin. Emme suostuneet, vaan pistettiin pystyyn kunnon show. Jaakko kokeili pohjalaista hiljaisuutta ja sen jälkeen kunnon pohjalaista huutoa, minä kokeilin superdraamailua. Hermot olivat riekaleina. Pian Vasili ilmoitti, ettei tarvitsekaan enää lisää rahaa. Iltapalan ja vodkan jälkeen menimme nukkumaan uhoavin mielin. Oi taas niitä videoita…

Sormenjälkiä ja odottelua

Seuraavana aamuna viideltä lähdimme ajamaan kohti Ulan Udea, josta saisimme viisumit. Oli vielä pimeää, kun kaahasimme kohti pelastustamme. Matkalla oli muuten hauska vastine suomalaisille ylinopeuspömpeleille: pimeässä heijastuva ja valoisallakin näkyvä feikkipoliisi autoineen – näytti muuten aivan aidolta! Maisemat matkalla olivat hienoja, mutta mikään muu ei ollutkaan hienoa. Muutaman tunnin kaahauksen ja hempeän kasaripopin kuuntelun jälkeen pääsimme perille Ulan Udeen. Konsulaatti oli keskellä teollisuusaluetta ilman kummoisempia opastekylttejä. Astuimme sisään ja hoidimme ensin paperiasiat pois alta, jonka jälkeen meiltä otettiin sormenjäljet kuin suuriltakin rikollisilta. Sormenjäljet otettiin nimittäin jokaisesta kymmenestä sormesta ja vielä käsistä erikseen. Kukaan ei taaskaan puhunut englantia, ei edes yläkerran isokenkäisin pomo. Kaiken lisäksi meiltä nyhdettiin taas lisää rahaa, tällä kertaa konsulaatin toimesta.

Meille sanottiin, että parin tunnin sisään saisimme viisumit. Kävimme sillä välin syömässä samassa paikassa, jossa konsulaatin työntekijät söivät, paikallisessa teollisuushallissa. Ruoka oli siedettävää, juotavaksi oli kiisseliä ja kuumaa vesikaakaota. Syömisen jälkeen menimme hakemaan viisumeita, mutta jouduimme odottamaan vielä muutamia tunteja. Oli jo ilta, kun saimme vihdoin valmiit, leimatut viisumit käsiimme. Sitten muutama voitonkiljaisu ja äkkiä autoon, sillä nyt alkaisi kilpa-ajo aikaa vastaan. Ehtisimmekö vielä saman illan junaan?

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Oppirahat tuli maksettua

Hurjan rallimatkan jälkeen ehdimme kuin ehdimmekin junaan. Ehdimme jopa syömään Vasilin luona ennen sitä. Hyppäsimme junaan kuin olisimme päässeet paratiisiin ja lähdimme levittämään tarinaamme eteenpäin. Juna oli tällä kertaa venäläinen, samoin henkilökunta. Edellinen kiinalainen juna oli omasta mielestämme tunnelmallisempi, mutta emmeköhän pärjäisi tässäkin junassa. Olimme niin iloisia Venäjän jäädessä taakse, että ajattelimme vetää kunnon kännit ravintolavaunussa. Yllätykseksemme venäläisessä junassa ei ollutkaan ravintolavaunua eli se siitä. Junan lähtiessä katsoin ikkunasta vielä asemarakennusta ja näin taas uusia rahalypsylehmiä – muutama reissaaja oli taas heivattu ulos junasta lukkojen taakse. Voi heitä raukkoja. Me menetimme kahden viikon hevosretken Mongoliassa ja yli 600 euroa matkabudjetistamme viisumisotkuihin. Opimme myös, ettei venäläisiin virkamiehiin ole luottamista.

Mongolialaisia fraaseja

Junamatka Venäjältä pois sujui loistavasti. Tapasimme mukavan mongolialaisen miehen, joka opetti meille muutaman fraasin mongoliaa. Bi makh id-deggui eli en syö lihaa ja bairllaa, kiitos. Niillä pärjäisi jo pitkälle, muut fraasit tulisivat ehkä tarpeeseen. Olisimme heti aamusta Ulan Batorissa, mutta vielä olisi edessä Mongolian tulli ja lipuntarkastus. Tulli meni leikiten, mutta lippujen kanssa oli hieman ongelmia. Meillä oli tietenkin ne vanhentuneet junaliput. Osa henkilökunnasta oli sitä mieltä, että meidän pitäisi ostaa uudet. Lopulta he lupasivat, että vanha lippu käy. Myöhemmin käytävältä kuului kuitenkin riitaa meidän lipuistamme.

Puolta tuntia myöhemmin konnari ja kaverit tulivat ovellemme pyytämään lisämaksua, mutta avasivat oven vähän huonolla hetkellä eikä heistä sitten enää mitään kuulunutkaan sen jälkeen, joten säästyimme lisämaksulta. Aamulla heräsimme vasta, kun juna oli jo seisonut tovin Ulan Batorin asemalla. Laitoimme äkkiä kamat kasaan ja otimme taksin jonnekin keskustan guesthouseen. Mongoliassa viihdyimme lähes kuukauden ennen junamatkan jatkumista.

Kello ei herätä

Mongoliassa vietetyn kuukauden jälkeen oli aika jatkaa junamatkaa kohti Pekingiä. Se ei alkanut kovin lupaavasti, sillä Jaakolla oli paha ruokamyrkytys, kuume nousussa, eikä herätyskellomme aamulla soinut. Juna lähti aamulla kello 8:05. Kellon piti herättää kuudelta, jotta ehtisimme aamulla pakata ja käydä suihkussa ennen parin päivän junamatkaa Kiinaan. Aamulla kuitenkin havahduin valoisuuteen ja siihen, että junan lähtöön oli enää 20 minuuttia. Pakkasimme todellisella pikakelauksella, unohdimme suihkun ja juoksimme hiki hatussa junaan. Asema sentään oli hostellimme lähellä. Kaikkein parasta oli, että juna ja henkilökunta olivat samat kuin ensimmäisessä junassamme, josta meidät oli Naushkissa revitty ulos. Henkilökunta tervehtikin meitä iloisesti ja kyseli, miten meille oli Naushkissa käynyt.

Trans-Siperian junamatka, Shining Journey -matkablogi

Junamatka Mongoliasta Kiinaan meni aika väsyneissä merkeissä, mutta maisemat etenkin Kiinan puolella olivat huippuja, sananmukaisesti. Mongolian puolen maisemat olivat lähinnä aavikkoa ja aroa silmänkantamattomiin, mutta Kiinan puolella oli paljon kauniita, jylhiä vuoria ja jokia. Vuorten läpikin piti päästä, joten vähän väliä olimme tunnelissa. Kiinan puolella Erlianin rajakaupungissa junaan täytyi vaihtaa telit, sillä Kiinan raideleveys on eri kuin Venäjällä, Mongoliassa tai Suomessa. Olimme telinvaihtohallissa pitkän tovin, sillä vaunut irrotettiin toisistaan, nostettiin ilmaan tunkeilla ja lykättiin niiden alle uudet telit. Koko operaation ajan olin niin väsynyt, etten edes vaivautunut ottamaan kuvia. Lojuin vain yläpetissä kurkistellen välillä ulos ikkunasta. Loppumatka meni oikeastaan nukkuen. Pekingissä odotti vihdoin lepo ja rentoutuminen, sillä pääsimme viikoksi yöpymään sijoittajaystäväni hulppeaan pilvenpiirtäjäasuntoon.

Trans-Siperia muistoissa

Tällainen oli siis minun kokemukseni Trans-Siperian junamatkasta. Mieletön matka, jolta ei jännittäviä käänteitä puuttunut. Kymmenen vuotta sitten kun elin nämä tapahtumat läpi, olin välillä tosi vihainen, surullinen ja turhautunut. Nykyään olen kiitollinen tästäkin kokemuksesta. Enpä olisi tällaista seikkailua koskaan päässyt kokemaan, jos kaikki olisi mennyt odotetusti. Opetti matka myös sen, ettei kannata olla liian sinisilmäinen ja luottaa sokeasti vaikkapa konsulaatin neuvoihin tai vakuutteluihin. Pitäisi aina kuunnella omaa intuitiota, jos se yrittää muistuttaa, että nyt on jotakin pielessä. Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin hyvin menetyksistä huolimatta. Osa suunnitelmista meni uusiksi, mutta taisimme saada Mongoliassa jotain paljon parempaa tilalle.

Matkustelu ei ole pelkkää vapautta, flow’ta ja ihanuutta. Välillä pitää uida syvissä vesissä ja käydä tiettyjä opetuksia läpi. Trans-Siperiassa koin ja elin valtavan suuren määrän erilaisia tunteita läpi. Koin ilon ja vapauden lisäksi myös pelkoa, turvattomuutta, inhoa, vihaa, toivottomuutta ja synkkyyttä. Kaikki tunteet kuitenkin kuuluvat elämään. Koettelemusten jälkeen ilokin tuntuu aina syvämmältä. Mummuni aina sanoi, että Siperia opettaa. Opettihan se. Mielelläni lähtisin radalle uudelleenkin, mutta ottaisin varmaan enemmän pysäkkejä matkan varrelle. Ja ottaisin Venäjälle vähintään kuukauden mittaisen viisumin, ihan vain varmuuden vuoksi. Sen tiedän, että Trans-Siperian junamatka säilyy muistoissani ikuisesti. Niin paljon elämyksiä tuolle lähes 8000 kilometrin raidematkalle mahtui.

~Sonja

PS. Haluatko lukea uudet postaukset ensimmäisten joukossa? Liity blogini FB-sivun seuraajaksi. Linkkaan sinne uudet postaukset.

Jos pidit lukemastasi tai se herätti ajatuksia, jaathan kirjoituksen eteenpäin myös muiden iloksi. 🙂
0

Saattaisit pitää myös näistä postauksista:

2 thoughts on “Trans-Siperian junamatka vei lukkojen taakse”

  1. ’Hauska’ lukea jotain tällaistakin matkakertomusta, netti on pullollaan Trans-Siperian junan matkakuvauksia ja vlogeja, joissa kaikki sujuu täydellisesti eikä mitään ongelmia ole… Venäjällä viranomainen tosiaan tarttuu kaikkeen, mihin voi, jos sattuu niin haluamaan… Kannattaa tukkia heti alkuun joka ikinen porsaanreikä eikä jättää viisumeja kenenkään hyvän tahdon varaan.
    Onneksi sentään selvisitte takaisinkin! 🙂

    1. Kiitos kommentistasi ja mukava kuulla, että tällaistakin tarinaa oli kiva lukea. Välillä vastoinkäymisiä sattuu, kun paljon reissaa. Lopulta tämäkin kokemus on jäänyt mieleen positiivisena ja opettavaisena, vaikka kokemus silloin oli negatiivinen. Junamatkasta tosin nautin paljonkin, kunnes saavuimme Naushkiin. 😀 Vaikka reissaa miten paljon, aina voi tehdä kuitenkin virhearvioita, olla liian sinisilmäinen tai kuten itselle usein käy, lähteä reissuun kuin soitellen sotaan ilman asioiden tarkempaa selvittelyä tai etukäteissuunnittelua. Ainakin tähän asti on kaikesta kuitenkin aina selvitty.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.