Arizonan Prescott ja intiaanifestarit

Arizonassa sijaitseva pikkukaupunki Prescott on luontoihmisen paratiisi, johon on helppo ihastua. Se on niin kuvankaunis ja luonnonläheinen paikka, että Pohjois-Amerikan intiaanitkin ovat siihen mieltyneet ja ottaneet sen vuosittaiseksi juhlapaikakseen. Tämä postaus kertoo, miten pääsin sattumalta mukaan intiaanien perinnekarkeloihin. Olin salaa haaveillut johonkin intiaanitapahtumaan osallistumisesta, mutta en ollut tehnyt asian hyväksi mitään lähtiessäni Villin lännen roadtripille ilman suunnitelmia. Universumi kuitenkin järjesti asian puolestani. Olin juuri viettänyt reissukaverini kanssa roadtripin ensimmäisen yön Joshua Treen kansallispuistossa, mikä oli taianomainen kokemus. Kaliforniasta matka jatkui kohti Arizonaa. Olin kaavaillut, että yöpyisimme Prescottissa sijaitsevan Watson-järven rannalla. Yöpyminen siellä ei valitettavasti onnistunut, mutta saimmekin tilalle jotain paljon parempaa. Palataanpa tuohon hetkeen.

Suunnitelmat uusiksi

Saavumme vajaan 40 000 asukkaan Prescottiin ja pysäytämme auton parkkipaikalle tien viereen, josta on kauniit näkymät alas Watson-järvelle. Matka on sujunut mukavasti Arizonan aavikkomaisemia katsellen ja musiikkia kuunnellen. Matkan varrella olemme pitäneet tauon kunnon villin lännen saluunassa, jossa on samaan aikaan kymmenkunta harrikkamiestä oluella. Saluunan pihaan on rakennettu ”vankila”, seinälle on kiinnitetty useita USA:n osavaltioiden rekkareita. Tauko virkistää, sillä olen ajanut autoa suurimman osan matkasta.

Prescott vaikuttaa oikein lupaavalta jo heti ensimmäisen pysähdyspaikan perusteella. Kaupungissa on hyvät energiat, se käy heti selväksi. Varsinaiseen keskustaan emme edes mene, vaan tarkoituksena on tutustua kaupungin luontokohteisiin. Unelmani Watson-järven rannalla nukkumisesta tyssää kuitenkin heti alkuunsa. Kun ajamme leirintäalueelle, meidät käännytetään jo parkkipaikalta takaisin. Leirintäalue on suljettu kaikilta muilta paitsi intiaaneilta, jotka ovat saapuneet alueelle koko viikonlopun kestäviin karkeloihin. Kyseessä on intiaanien vuosittainen perinnetapahtuma, Prescott Powwow. Se järjestetään joka vuosi syyskuun loppupuolella.

Suunnitelmat menevät uusiksi. Se ei tosin yllätä reissulla, joka on suunniteltu ihan lennosta. Liikenteenohjaaja ehdottaa, että menisimme käymään lähellä olevan Wilson-järven rannalla. Siellä ei voi yöpyä, mutta ainakin voimme syödä siellä eväät. Ajelemme portista sisään, sillä alueelle on hankittava parkkilipuke. Edessämme on intiaanin näköinen nuorimies punaisen sporttiveneen kanssa. Pian hän kävelee luoksemme ja tarjoaa meille ylimääräisen parkkilipun, sillä automaatti on antanut niitä vahingossa kaksi. Onpa ystävällistä, ajattelen mielessäni. Hänhän olisi voinut vain pitää lipukkeen tai heittää sen pois. Sen sijaan hän kävelee autollemme ja antaa sen meille.

Syömme kaupasta haetut eväät piknik-pöydän äärellä pienen katoksen alla katsellen samalla järvelle. Päivä on polttavan kuuma, joten tauko tekee hyvää. Etenkin, kun olemme ajaneet useamman tunnin autolla, jonka ilmastointi ei toimi. Heitän Youngille ehdotuksen, että unohtaisimme vaellussuunnitelmat tältä päivältä ja lähtisimme sen sijaan mukaan inkkarifestareille. Tapahtuma on nimittäin avoin yleisölle. Vaeltaminen polttavassa helteessä ei houkuttele. Intiaanifestarit taas tuntuvat kuin taivaan lahjalta, joka on tuotu eteemme kuin tarjottimella. Miten sattuikaan, että Prescott Powwow on juuri nyt, kun osuimme Prescottiin. Päätämme suunnata sinne illalla.

Kohtaaminen järvellä

Lounaan jälkeen istahdan laiturille, makaan auringossa ja lilluttelen jalkoja viileässä vedessä. Ilma on tukalan kuuma, mutta vesi virkistää ihanasti. Muhkuraiset graniittikalliot näyttävät maalauksellisilta raikkaan sinisenä kimaltelevaa vettä vasten. Välillä joku soutaa kajakilla laiturin ohi. Sorsaperhe lipuu rennosti lähistöllä ilman päämäärää. Mies punaisen sporttiveneen kanssa kalastaa järvellä vaihtaen välillä paikkaa. On ihana olla vain tässä ja nyt, tarkkailla kiireettömästi ympäristöä. Ei tarvitse tehdä mitään, olla vain. Aika katoaa.

Mies punaisen sporttiveneen kanssa lipuu lähemmäs laituria ja alkaa jutella, esittäytyy Mikeksi. Hän asuu Prescottissa ja sanoo sen olevan maailman paras paikka asua, sillä alueella voi harrastaa niin monipuolisesti ulkoilma-aktiviteetteja. Veneen lisäksi hänellä on kuulemma moottoripyörä ja muita miesten leluja, joilla kelpaa Arizonan maisemissa ajella. Mike on kiinnostunut, miten olemme päätyneet Prescottiin. Juttelemme hänen kanssaan pitkän tovin samalla, kun hän nostaa veneensä takaisin maihin. Matkoilla parasta ovat spontaanit kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa. On ihana kuulla, miten vuolaasti Mike kehuu omaa kotikaupunkiaan. Hän ei mainitse yhtään negatiivista asiaa Prescottista, vaan saa todella kiinnostuksen nousemaan hänen kotipaikkaansa ja Arizonaa kohtaan. Se saa miettimään, että meidän kaikkien pitäisi toimia omien kotipaikkojemme ”brändilähettiläinä” keskittyen asuinpaikkojemme vahvuuksiin.

Intiaanien perinnejuhlissa

Alkuillasta ajelemme takaisin juhlapaikalle. Intiaanit ovat aina kiehtoneet minua monella tavalla, joten on hienoa osallistua heidän juhliinsa. Powwow tarkoittaa Pohjois-Amerikan intiaanien suurta tanssijuhlaa, jossa vaalitaan vanhoja perinteitä. Powwow-juhlia järjestetään ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Prescott Powwow’n tarkoitus on tuoda yhteen vanhat ja nuoret intiaanit, jotta alkuperäiskulttuuri säilyisi elossa myös tuleville sukupolville. Koko viikonlopun mittainen tapahtuma on täynnä tanssia, riemua, yhteisöllisyyttä, musiikkia, taidetta, ruokaa ja juhlintaa. Prescott Powwow on luonteeltaan sosiaalinen ja spiritualistinen tapahtuma, jonne saavutaan jopa satojen mailien päästä. Etäisyys on toissijaista, kun kyseessä on tärkeiden perinteiden vaaliminen ja vahvistaminen.

Olen iloinen, että intiaanit ovat antaneet myös yleisölle luvan osallistua tähän henkiseen tapahtumaan katsojan roolissa. Tapahtumaan ei ole lippuja, vaan se on ilmainen. Maksamme vain viiden dollarin parkkilipun. Monet hienot elämykset ovatkin yleensä ilmaisia. Pimeys laskeutuu Prescottiin, mutta tapahtuma on täynnä valoa. Kuunloisteessa ja intiaanien ympäröimänä sydämeeni laskeutuu rauha. Istahdan nurmikolle piknik-peitolle ja kääriydyn huiviini katselemaan, kun intiaanit tanssivat ringissä kehätanssia taivasalla värikkäissä asuissaan. Tanssialueen reunoille on kokoontunut rumpu- ja lauluryhmiä, jotka pääsevät vuorotellen vauhtiin. Tapahtumassa on mukana eri intiaaniheimojen edustajia sulassa sovussa. On komansseja, apasseja, navajo- ja cherokee-intiaaneja sekä monia muita heimoja.

Tanssialuetta ympäröivät pienet kojut, joissa myydään muun muassa intiaanien tekemiä käsitöitä. Eräs koju vetää minua puoleensa taiteellaan. Taulut huokuvat henkisyyttä ja Arizonan taianomaista tunnelmaa. Ostan itselleni 35 dollarilla pienen taulun, joka puhuttelee minua energiallaan. Teoksen nimi on ”Holy Days”. Intiaaninainen istuu siinä kissan kanssa Arizonan aavikolla yötaivaan loisteessa. Jotenkin en vain voi lakata tuijottamasta kyseistä teosta. Haluan myös antaa pienen tukeni taiteilijalle. Mies selittää melko korkealentoista tarinaa teoksistaan, joissa on paljon ufoja ja yhteydenottoja toisista maailmoista. Kuuntelen mielenkiinnolla hänen selitystään. Hänen kojussaan on myös nuori nainen ja mies, mahdollisesti miehen lapset. He kertovat haluavansa matkustaa Suomeen, koska ovat suuria HIM-faneja.

Yöpaikka löytyy erämaasta

Inkkarijuhlissa vierähtää aikaa muutama tunti, ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa. Uni alkaa painaa silmää, kello on paljon eikä yöpaikasta ole tietoakaan. Etsimme nettisovelluksella ilmaisen leirintäpaikan ja päätämme yöpyä taas autossa makuupusseissa. Ei ole kovin mukava leiriytyä, kun on jo pimeä. Intiaanijuhlat ovat olleet kuitenkin sen verran uniikit, että omalle epämukavuusalueelle meneminen ei harmita. Leiripaikka on keskellä erämaata jossain pusikossa. Ladomme tavarat autosta ulos ja alan nukkua samantien. Herään yöllä siihen, että Young huutaa minua jossain etäällä. Katson puhelinta, kello on neljä. Heti hänen huutonsa jälkeen alkaa valtava ulvonta. Lauma kojootteja, ehkäpä myös susia. Ääniä kuuluu kahdesta suunnasta ja niitä on paljon. Avaan oven ja huudan Youngia. Hän on lähtenyt yöllä vessaan ja eksynyt ilman valoa. Minullakin on vessahätä, mutta äskeisen ulvontakuoron jälkeen en todellakaan ole menossa ulos autosta. Young löytää onneksi tiensä takaisin. Fiilis yöllä on jotenkin pelottava, kun olemme niin syrjässä, pimeässä ja vielä villieläinten keskellä.

Aamuyön tunteina mietin, että kaikenlaisiin seikkailuihin sitä pitääkin itsensä tunkea. Päivän aikana on ajettu tuntikausia polttavassa paahteessa Arizonan aavikolla, muutettu suunnitelmia, tutustuttu paikallisiin, juhlittu intiaanien kanssa ja vielä yövytty erämaassa ilman minkäänlaisia mukavuuksia. Onpahan ainakin seikkailtu eikä ole ollut tylsää. Seikkailuhenkeni ei kuitenkaan enää ole niin korkealla, että lähtisin ehdoin tahdoin ulos aamuyön tunteina ulvovien eläinten keskelle vessapaikkaa etsimään. Taskulamppukin on hukassa. Auringonnousuun ei ole enää pitkä aika, joten jatkan unia. Aamulla on sitten kiva nähdä, millaisessa paikassa olemme yön viettäneet.

~Sonja

PS. Seuraathan jo blogiani Facebookissa? Postaan sinne aina linkit uusiin tarinoihin, samoin Instagramin stooreihin.