Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa matkabloggaamisen haasteista ja varjopuolista, joita varmaan jokainen matkabloggaaja välillä kokee. Elämään kuuluvat valon lisäksi varjot. Matkabloggaaminen on itselleni suuri intohimo, jota teen rakkaudesta lajiin. Olen aina rakastanut sekä matkailua että kirjoittamista. Haluan kirjoittaa tekemistäni seikkailuista sekä jakaa vinkkejä ja inspiraatiota muille ihmisille. Haluan myös tarjota matkaelämyksiä niille ihmisille, jotka eivät itse syystä tai toisesta matkustele. Kirjoitusteni ja videoideni kautta voin ottaa heidät mukaani maailmalle. Tässä kirjoituksessani tartun nyt hieman kärjistäen matkabloggaamisen haasteisiin ja vaikeuksiin, joihin olen törmännyt. Haluan vain purkaa viime päivien ahdistustani, herättää ajatuksia aiheesta tai vaikka sitten tarjota hyvät naurut, jos ei muuta.
Bloggaaja on vapaata riistaa
Matkabloggaajana asetan itseni tulilinjalle monessakin mielessä. Kun kerron matkoistani julkisesti, altistan itseni kaikenlaiselle arvostelulle. Saatan saada viestejä, joissa minua syystä tai toisesta haukutaan tai tekemisiäni arvostellaan. Jos kirjoitan postauksia positiiviseen ja lämpimään sävyyn, hehkutan liikaa. Jos kirjoitan blogiini, miten jokin asia tuntuu minusta pahalta, haen sääliä. Jos kirjoitan unelmien toteuttamisesta ja mielen mahtavasta voimasta, olen taivaanrannanmaalari enkä osaa ajatella realistisesti. Vaikka miten teen, aina joku älähtää. Jos kirjoitan vain tasapaksusti herättämättä minkäänlaisia tunteita sinne tai tänne, blogiani ei lue kukaan. Tiedän, ettei muiden puheista pitäisi välittää, mutta olen välillä herkkä arvostelulle. Silloin tekee mieli vain deletoida koko blogi bittiavaruuteen.
Bloggaaminen vie aikaa
Matkabloggaaminen vaatii ihan älyttömän määrän työtä. Yhden kirjoituksen lukemiseen menee lukijalta ehkä muutama minuutti, mutta blogipostauksen koostamiseen vierähtää helposti useita tunteja. Ensin pitää miettiä, mistä kirjoittaa ja mitä. Reissuista kertominen tapahtuu harvoin reissussa ollessa, koska silloin kaiken aikansa haluaa laittaa matkan kokemiseen, elämiseen ja tuntemiseen. Seikkailulla vietettyä aikaa ei huvita haaskata tietokoneella istumiseen, kun on elämä elettävänä. Muistiinpanoja on kuitenkin tehtävä, sillä pienet yksityiskohdat himmenevät mielestä, kun aikaa kuluu. Kun tulee vihdoin aika kirjoittaa reissusta blogiin, on palattava mielessään kohteeseen ja elettävä seikkailut uudelleen katsomalla omia muistiinpanoja, äänityksiä, kuvia ja videoita.
Blogitekstin kirjoittaminen vie oman aikansa. Vielä enemmän aikaa vie se, kun katsoo läpi satoja reissulla otettuja kuvia. Kuvat pitää valita, nimetä uudelleen, skaalata ja mahdollisesti käsitellä, jos valotukset ovat pielessä. Postauksiin pitää tehdä otsikot, väliotsikot, hakukoneoptimoinnit ja muut kommervenkit. Yhtäkkiä huomaat, että päivä on kääntynyt illaksi ja yöksi. Työ ei ole toki ohi, kun postaus on julkaistu. Eihän kukaan sitä sieltä löydä, ellei blogi ole supersuosittu. Pitäisi vielä jaksaa jakaa postaus blogin Facebook-kanavalle, Instagramiin ja aihetta sivuaviin Facebook-ryhmiin, joista ihmiset sen voisivat löytää. Facebookin algoritmit eivät ole bloggaajalle suotuisia, sillä jaetut sivustolinkit näkyvät vain harvojen ihmisten feedissä. Facebook ehdottaa julkaisun mainostamista ja mietin, että maailma on ihan hullu. Kirjoitan tuntikausia ihmisille ilmaista sisältöä, jota minun pitäisi vielä omilla rahoillani mainostaa, vaikken edes tienaa bloggauksesta rahaa. Sen sijaan käytän tähän kaikkeen omaa aikaani, joka on pois sellaisesta työstä, jolla tienaisin.
Entä, jos vain nauttisin seikkailuista ja pitäisin kaikki kauniit paikat ihan vain omana tietonani? Se olisi kaikkein helpointa.
Kavereita ei kiinnosta
Päätän jakaa blogipostauksen ainakin omalle seinälleni, onhan minulla sentään lähes 800 kaveria Facebookissa. Ystäviäni varmaan kiinnostaa, mitä olen reissuillani kokenut. Tai sitten ei. Jakamani linkki saa viisi tykkäystä ja yhden kommentin. Sekin on äidiltä. Chattaan erään kaverini kanssa, jonka kanssa en ole pitänyt hetkeen yhteyttä. Hän kysyy, mitä minulle kuuluu. Kerron hänelle blogistani ja pyydän lukemaan yhden jutun, sillä haluan jakaa kokemuksen hänen kanssaan. Hän sanoo, ettei ehdi lukemaan sitä, kun on niin paljon muutakin tekemistä. Hänellä ei ole kolmea minuuttia aikaa jutulleni, johon olen itse käyttänyt viisi tuntia aikaa. Ymmärrän tietenkin, ettei kaikkia matkailu kiinnosta enkä oletakaan, että kaikki lähipiirini ihmiset blogiani seuraisivat. Minulle tulee silti paha mieli. Käyn jakamassa tiedon uudesta postauksesta myös Instagramin stooriin, jossa yli 200 ihmistä katsoo stoorini. Kukaan ei kommentoi, paitsi joku Mohammed. Hänen mielestään olen kaunis. Hänellä on haussa elämää suurempi, todellinen rakkaus. Vaimo. Minä olisin sopiva ehdokas.
Tunkeilevia miehiä
Tästä pääsemmekin kätevästi seuraavaan aiheeseen. Seuraajat ovat tietenkin hyvästä, ja Instagram-tilini on oltava julkinen, jotta blogi saa lukijoita. Julkinen tili tuo mukanaan kuitenkin myös vääränlaiset seuraajat ja törkyviestit miehiltä. Sitten ovat Mohammedit, Abdullahit ja Ahmedit tai välillä Matit ja Pekatkin, jotka haluavat tietää minusta kaiken ja chattailla 24/7. He ovat liian tunkeilevia ja kiinnostuneita yksityiselämästäni. Osa lähettää kuvia meisselistään. Onneksi näitä tapauksia on vain kourallinen. Estotoiminnolla heistäkin pääsee eroon. Sitten on uusien kaveripyyntöjen tulva Facebookissa ihmisiltä, joita en tunne. Niitä tulee varsinkin silloin, kun lisään blogiin uuden postauksen. Olisi mukava, kun pyyntöjen mukana tulisi jokin henkilökohtainen saateviesti, miksi joku haluaa lisätä minut kaveriksi. Osa on varmaan tosi mukavia tyyppejä, mutta vaikea on tietää, ketkä heistä ovat asiallisia ja keiltä tulee vain lisää meisselikuvia.
Haluan kuitenkin selventää, että paljon enemmän saan hyvän mielen viestejä ja stoorivastauksia. Sydämiä, kiitoksia ja kannustavia viestejä, jotka otan aina suurella ilolla vastaan. Osa jopa pahoittelee häiriötä lähettäessään viestin, vaikka oikeasti olen todella iloinen ihmisten kommenteista ja reagoinneista. Blogin myötä olen saanut aivan tuntemattomista ihmisistä aktiivisia seuraajia, jotka lähettelevät minulle jopa päivittäin piristäviä viestejä. Jokaisesta reaktiosta olen kiitollinen. Valtaosa seuraajista ei kommentoi yhtään mitään. Ymmärrän sen. Jos itse pelkästään katsoisin kaikkien seuraamieni tilien stoorit läpi, aikaani kuluisi Instagramissa helposti viisi tuntia päivittäin. Itselläni tosin on seurannassa niin paljon bloggaajia ja sisällöntuottajia, että sen takia stooreja tulee paljon. En ehdi pysyä kärryillä kaikesta.
Matkabloggaaja on pahis
Kiivaana vellova ilmastokeskustelu on tuonut oman mausteensa siihen, onko matkabloggaajana ylipäänsä mahdollisuus selviytyä järjissään. Kun ilmastotalkoista tulee puhe, niin syyttävät sormet osoittavat joukolla matkabloggaajaa. Kuka sen pahempi syntipukki voisi olla kuin matkabloggaaja? Hän on pahimmista pahin pahis, joka lentämisellään tuhoaa koko maapallon. Hänet on helppo joukolla sheimata ja valjastaa koko ilmastokatastrofin sylttytehtaaksi. Sillä ei ole mitään merkitystä, millaisia ekotekoja matkabloggaaja muuten elämässään harjoittaa. Maito on jo kaatunut eikä mitään ole tehtävissä, jos lentokoneeseen on kerran eksynyt. Kerran pahis, aina pahis.
Matkustamisesta on tehty paha asia, josta täytyy tuntea syyllisyyttä. Matkustelu halutaan kieltää. Lentämistä ei suvaita. Edes matkustamista ei suvaita. Kaikkien pitäisi pysyä kotona, sillä lentokoneet saastuttavat, autot saastuttavat ja laivat saastuttavat. Vaikka olen koko elämäni ajan syönyt pelkkää kasvisruokaa vauvasta lähtien, silläkään ei ole merkitystä, kun olen elämäni aikana lentänyt. Entä, jos tästä lähtien teen kaikki matkani vain kävellen ja purjehtien? Olen silti pahis, kun olen joskus lentänyt. Kärkevät, pisteliäät kommentit ja syytökset matkabloggaajia ja tavallisia lomamatkailijoita kohtaan lisääntyvät koko ajan. Samaan aikaan siellä, missä iso raha pyörittää maailmaa, syntyy kovan luokan hirmupäästöjä. Päästöpohattojen onneksi huomio on muualla, kun tavalliset ihmiset syyttelevät toisiaan.
Uusia innovaatioita
Ilmasto on tietenkin elintärkeä asia, mutta miksi matkailu pitäisi lopettaa kokonaan? Miksi emme kehittelisi uusia innovaatioita, jotka mahdollistaisivat matkustelun ilman päästöjä? Matkailu on kuitenkin tärkeä bisnes ja elinehto monelle alueelle. Internet, televisio ja puhelin kuulostivat joskus pähkähulluilta ideoilta, joiden toteuttaminen olisi utopiaa. Jos sanoisin kehitteleväni teleportin matkustelua varten, pitäisit minua varmaan hulluna. Jos valo, ääni ja kuva kulkevat maailman toiselle laidalle sekunneissa, miksi ei joskus koko ihminenkin? Aina välillä joku kuitenkin keksii uuden, elämää mullistavan innovaation. Sehän voin olla vaikka minä.
Ehkäpä meidän pitäisi myös suosia jo olemassa olevia vaihtoehtoja. Nykyajan rottaralli ei suosi hidasta matkailua. Ehkäpä yhteiskuntaa pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että hidas matkailu olisi helpompaa. Olisi ihana matkustella, jos ei tarvitsisi lentää ollenkaan. Lentäessä paikka vaihtuu niin nopeasti, ettei sielu ehdi seurata perässä, vaan saapuu kohteeseen aina viiveellä. Mielelläni purjehtisin maailman meriä tai vaikka ratsastaisin jonkin mantereen läpi. Käytännössä lentäminen on kuitenkin aina edullisin vaihtoehto matkustaa. Jos minulla olisi sponsori, voisin vaikka purjehtia tai ratsastaa hevosella seuraavan matkani.
Rahan mysteeri
Seuraavaksi pääsemmekin aiheeseen nimeltä raha. Monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että minulla on valtavat määrät rahaa, koska matkailen paljon. Olen aika monta kertaa kuullut kysymyksen, että miten ihmeessä minulla on varaa reissata niin paljon. Monilla tuntuu olevan käsitys, että reissaan ilmaiseksi sponsoreiden piikkiin. He uskovat, että saan lennot ilmaiseksi lentoyhtiöiltä, seikkailut matkantarjoajilta tai kävelen vain hotelliin ilmaiseksi yöpymään, koska minulla on blogi. Ja minullahan on lisäksi pressikorttikin. Matkustamisen täytyy siis olla minulle superhelppoa. Olen varmasti myös voittanut lotossa, saanut perinnön ja löytänyt aarrearkun.
Matkailun priorisointia
Todellisuudessa tilanne on aivan toinen. Olen priorisoinut matkailun niin tärkeälle sijalle elämässäni, että olen tinkinyt kaikesta muusta. Ruokaan täytyy aina olla rahaa ja matkailuun, mutta kaikesta muusta voi säästää. Shoppailu on ihan turhaa eikä turhia tavaroita tarvitse. Kotiakaan ei aina tarvitse, vaan koti voi olla tien päällä. Silloin, kun ei ole kotia, ei mene rahaa myöskään sähköön, nettiin, vakuutuksiin tai lämmitykseen. Tien päällä elämä ei ole kuitenkaan helppoa, vaikka joku voi sen luulla olevan ikuista lomaa. Tervemenoa kokeilemaan.
Sillä, että olen matkustellut paljon, on myös hintansa. Kun en ole viettänyt koko ikääni samassa paikassa, olen joutunut heittämään monia hyvästejä ja luopumaan monista ihmissuhteista. Toki yhteyttä voi pitää netissäkin, mutta ei se ole sama asia. En ole rakentanut omaa kotia enkä perustanut perhettä. Vakituisesta työpaikasta ja tasaisesta tulovirrastakin olen luopunut. Reissaajasielu ei kuulu koskaan oikein mihinkään, vaikka tavallaan hänen sielunsa kuuluu kaikkialle. Olo on monesti irrallinen. Reissaajasielun elämästä puuttuu vakaus ja turva. Koti on sydämessä, ja sydän on sopeutuvainen. Reissaajasielun elämä on kuin kirja, jossa on erilaisia lukuja. Oikeastaan erilaisia elämiä.
Entä sitten ne sponsorit?
Olen pohtinut asiaa jo pitkään. Voinko kaupallistaa blogiani ja jos voin, niin minkä verran? Matkabloggaajien keskuudessa aiheesta puhutaan paljon. Bloggaajat ylipäätään ovat kaupallisuuden osalta aika vaikeassa asemassa muihin toimijoihin nähden. Lokaa sataa niskaan oikealta ja vasemmalta, kun bloggaaja julkaisee kaupallisessa yhteistyössä tehdyn postauksen. Hän on joidenkin mielestä pahis, jota ei voi ottaa enää tosissaan. Ihmiset luulevat, että kaupallinen yhteistyö saa bloggaajan valehtelemaan. Ei ihmisen mielipidettä voi kuitenkaan ostaa. Matkabloggaajat kertovat kokemuksistaan maailmalla, saivat he siitä rahaa tai ei. Kautta aikojen ihmiset ovat suositelleet toisilleen paikkoja, palveluja ja tuotteita, joista he pitävät. Se voi olla vaikka tunnelmallinen majoituskohde tai kätevä matkavaraussivusto.
Bloggaajat ovat sisältöyhteistöiden osalta tarkan, valvovan silmän alla. Vaikuttajamarkkinointi on uusi ala, jota koskevat monet velvoitteet. Kaupallinen yhteistyö tarkoittaa bloggaajan ja yrityksen yhteistyötä, jossa raha vaihtaa omistajaa. Pelkässä yhteistyössä raha ei vaihda omistajaa, mutta bloggaaja voi saada vaikka ilmaisen hotelliyöpymisen tai sateenvarjon. Oli tilanne mikä hyvänsä, bloggaajan on merkittävä nämä yhteistyöt hyvin tarkasti blogipostaukseen. Kun matkabloggaaja julkaisee kaupallisessa yhteistyössä tehdyn postauksen, niin moni lukija älähtää. Bloggaaja ei saisi heidän mielestään tienata työstään latin latia. Sisältöä kyllä pitäisi tuottaa ja säännöllistä postaustahtia toivotaan, mutta mitään siitä ei saisi saada. Hyvis on vain silloin, kun tekee kaiken ilmaiseksi hyvää hyvyyttään. Silloin bloggaaminen on aitoa ja pyyteetöntä. Yhtälö on kuitenkin vaikea, kun ottaa huomioon kaiken bloggaamiseen kuluvan ajan. Jos raha tulee muualta, aikakin kuluu muiden töiden parissa. Jos bloggaamisella voisi vähän tienata, vapautuisi siihen enemmän aikaa muilta töiltä.
Bloggaaja vs. toimittaja
Kun tein töitä toimittajana lehdistön palveluksessa, sain tililleni kuukausipalkan. Lehdissä oli aina paljon mainoksia. Kun kirjoitin aiheesta kuin aiheesta lehteen, kukaan ei kyseenalaistanut sanaani. Kukaan ei kyseenalaistanut kirjoituksen aitoutta, oikeellisuutta tai sitä, vaikuttivatko kirjoittamiini teksteihin saamani lahjukset, kuukausipalkka tai lehdessä olevat mainokset. Minun ei tarvinnut mainita lehtijuttujen yhteydessä, jos olin saanut vaikka CD-levyn, runokirjan tai kuumailmapallolennon ilmaiseksi käydessäni juttukeikalla. Bloggaaja on monesti aivan eriarvoisessa asemassa muihin sisällöntuottajiin nähden. Bloggaaja saa myös paljon kateutta osakseen.
En ole itse tehnyt blogillani rahaa, mutta muutamia yhteistöitä olen tehnyt. Pelkkiä yhteistöitä, en siis kaupallisia yhteistöitä, joissa raha vaihtaa omistajaa. Olen myös saanut matkarahaa sijoittumalla momondon Bloggers’ Open World Awards -kisassa toiseksi kirjoituksellani, jossa kerroin, miten roskan poimiminen maasta johdatti minut viikon purjehdusseikkailulle Australiaan. Sijoituksestani sain palkinnoksi 2000 euroa matkarahaa ja digitaalisen markkinoinnin workshopin momondon toimistolla Kööpenhaminassa. Jatkoa seuraa myöhemmin tänä vuonna, kun teen yhteistyötä momondon brändilähettiläänä. Niistä kuvioista kerron sitten, kun aika on.
Itse näen yhteistyöt ja kaupalliset yhteistyöt positiivisena asiana, jos ne ovat linjassa bloggaajan oman arvomaailman kanssa. Kaupallisuus itsessään ei ole paha asia, sillä joka ikinen meistä varmaan tarvitsee rahaa elämiseen. Monella meillä on ihania yrityksiä, jotka tarjoavat loistavia tuotteita ja palveluja. Blogiyhteistyöt voivat olla erittäin hedelmällisiä, kun sydän on mukana tekemisessä. Itse ainakin tekisin mielelläni yhteistyötä brändien kanssa, jotka koen omikseni tai joiden palveluita sekä tuotteita käytän ja suosittelen muutenkin. Kaikki mahdolliset yhteistyöt siis aion valita sydämellä ja merkitä ne blogiini vastuullisesti noudattamalla PING Ethics -koodistoa.
Kirjoittaminen on terapeuttista
Nyt, kun olen pohtinut tekstissäni matkabloggaamisen monisävyisiä haasteita ja vaikeuksia, on aika hymyillä. Oloni on kevyt, iloinen ja virtaava. Aika ajoin minuun iskee tavalla tai toisella blogiin liittyvä ahdistus. Tällä kertaa ahdistus sai alkunsa lukuisista eri tekijöistä, jotka lopulta johtivat tämän kirjoituksen syntymiseen. Ahdistus vain lisääntyi, joten ajattelin tehdä asialle jotakin. Voin muutenkin suositella kirjoittamista ihan kenelle tahansa, sillä se on terapeuttista. Kiitos ihan jokaiselle, joka antoi minulle inspiraatiota ja potkua. Ilman vastoinkäymisiä tämäkään teksti ei olisi syntynyt. Seuraavalla kerralla voin ehkä hehkuttaa matkabloggaamisen tähtihetkiä. Haluaisin vielä kiittää ihan jokaista, joka on postauksiani lukenut ja varsinkin jakanut eteenpäin muillekin luettavaksi. Se merkitsee minulle paljon.
Oletko sinä kokenut blogiahdistusta? Miten se ilmenee? Jos et bloggaa itse, onko sinulla bloggaajista tietynlainen mielikuva?
~Sonja
Olipa kiva artikkeli lukea! Olen itsekin miettinyt joskus tämäntapaisen jutun kirjoittamisesta mutta aihe on vaikea, kuten jo alussa sanoit. Matkabloggaajista on tietynlainen käsitys ja osittain kateuttakin on ilmassa. Huomaan kuitenkin pienen eron siinä, että itse kirjoitan englanniksi ja osa lukijoistani tulee muualta kuin Suomesta ja he eivät ole läheskään niin kateellisia. 🙂 Olisivatkohan paremmin tottuneet bloggaajiin kuin me suomalaiset. Hauska kuitenkin huomata, miten samanlaisia haasteita meillä kaikilla bloggaajilla on!
Mukava kuulla, että postauksestani oli iloa. 🙂 Sen takia halusinkin jakaa ajatukseni, että joku muukin voisi saada niistä jotain irti. Olen itsekin välillä miettinyt, että pitäisikö kirjoittaa englanniksi. On niin paljon englantia puhuvia ystäviäkin. Kahdella kielellä olisi varmaan parasta kirjoittaa, mutta se veisi jo aivan liikaa aikaa. Totta varmasti on, että kateellisia on vähemmän, kun kirjoittaa englanniksi. En kuitenkaan itse haluaisi kirjoittaa pelkästään englanniksi. Vaikka kirjoituksestani tuli nyt aikamoinen paatostus, niin positiivisia puolia bloggaamisessa on ehdottomasti enemmän. 🙂
Tosi hyvä kirjoitus! ? Mua alkoi naurattaa monessa kohtaa 😀 En oo onneksi (vielä) törmännyt näihin kaikkiin harmistuksiin. Sun blogi vaikuttaa tosi ihanalta, tuli jotenki hyvä fiilis, täytyypä lukee lisää sun juttuja! <3
Kiitos, Emilia! 🙂 Sinunkin blogisi on aivan ihana, mitä olen sieltä muutamia juttuja lukenut. Pidän tyylistäsi! <3
🙂 Kiitos Sonja, ihana kuulla<3
Osa näistä kohdista kuulostaa kyllä niin tutulta, erityisesti samastuin siihen miten paljon aikaa yhden postauksen kirjoittaminen vie, ja tuloksen lukee läpi muutamassa minuutissa. Sen takia onkin ihanaa, kun joku jaksaa ja viitsii kommentoida postausta! Se kannustaa jatkamaan tätä harrastusta, vaikka palkkaa tästä ei saakaan. 🙂 Onneksi olen itse välttynyt noilta epämiellyttäviltä miesten lähentymisyrityksiltä omassa somessa, mutta blogista toki ei sukunimeäni tarkoituksella löydykään.
Parasta bloggaamisessa onkin juuri vuorovaikutus muiden kanssa! <3 Muuten kai sitä vain reissaisi ja pitäisi kaikki ihanat kohteet omana tietonaan. On myös mukavaa, kun tulee dokumentoitua omat reissut muistiin. Ei niitä pieniä yksityiskohtia muuten enää vanhana muistaisi. Välillä palaan mun ensimmäistä, yli kymmenen vuotta vanhaa blogia lukemaan ja tunnen kiitollisuutta, että olen silloin kirjoittanut niin paljon. Nyt nuo postaukset silloisesta blogista ovat ihania muistoja, jotka ovat säilyneet. Aikaa bloggaaminen todellakin vie, mutta onneksi se on niin mukavaa. Matkoihin liittyviä YouTube-videoitakin tein aiemmin, mutta nyt ei ole siihen löytynyt aikaa pian vuoteen. Se vasta aikaa viekin! 😀
Olipa paljon tuttuja asioita ja fiiliksiä. Toisaalta luin vähän kauhuissanikin noista miespuolisista seuranhakijoista. Itse en ole bloggaamisen yhteydessä kokenut ainuttakaan lähestymistä. Silloin tällöin joku haluaisi seurata henkilökohtaista Instagram-tiliäni, mutta ne pystyy vielä kovin helposti estämään. Enkä ole kokenut mitään muutakaan negatiivista kommentointia, en syyllistämistä, en moitteita. Blogini aihepiiri ei taida ruokkia moista. Eikä minulla ole kirjoittamisella mitään tavoitetta tehdä kaupallisia yhteistöitä, tämä on ihan puhdas harrastus. Ainoa hyöty, jonka olen saanut, oli bloggaajapassi Matkamessuille tammikuussa.
Se tunne, mikä tuntui tutuimmalta oli blogiin käytetyn ajan suhde palautteeseen ja vuorovaikutukseen. Tiedän, että iso osa esim. kavereistani seuraa ja vilkuilee ainakin kuvat, mutta vuorovaikutus on kovin vähäistä. Kommentteja satelee vähän, ja suurin osa niistä tulee henkilöiltä, joita en henkilökohtaisesti tunne. Olin ihan hämmästynyt nähdessäni alkuviikosta, että blogini oli Rantapallon suosituin, eniten kommentteja tällä viikolla. Ei niitä kovin monta ollut. Jos niillä nousee listoille, niin taitaa olla sama ongelma monilla. Ei kommentteja, ei edes niiltä, jotka lukevat ja tykkäävät lukemastaan. Eivät vain sano sitä. Ja kuten sanoit, blogin kirjoittamiseen menee aikaa. Itse tasapainoilen sen kanssa, että tykkään kirjoittaa ja haluan samalla dokumentoida itselleni asioita muistiin ja toisaalta haluaisin välittää kokemuksen toisillekin ja jotenkin olla jopa hyödyksi niille, jotka hakevat tietoa. Hienoa, että rohkenit nostaa nämä tunnelmat esiin.
Kiitos paljon ajatuksistasi! 🙂 Tähän postaukseen koostin niin paljon erilaisia blogiahdistuksen aiheita, että postauksen lukemalla voi tulla jopa vaikutelma, ettei bloggaaminen ole mielestäni mukavaa. Moninkertaisesti enemmän on kuitenkin ilon aiheita. Vuorovaikutusta saisi olla ehdottomasti enemmän ihan suoraan täällä blogin puolella. Monesti kommentit ja keskustelut hukkuvat eri Facebook-ryhmiin sen sijaan, että ne olisivat suoraan täällä blogissa.
Nykyään sisältöä tulee joka tuutista. Ihmiset vain selaavat kaiken läpi, eivätkä jaksa pysähtyä peukuttamaan saati kommentoimaan. Ehkä pitää vain tehdä, mistä nauttii, vaikka sitten toisinaan olisi vain se yksi kommentoija.
Instagramin ja Facebookin kautta nuo miesten lähestymiset ovat pääasiassa tulleet. Mulla ei ole henkilökohtaista profiilia IG:ssä, vaan matkablogini profiili on sekä julkinen että henkilökohtainen. Sitä kautta ottavat nämä Mohammedit ja muut yhteyttä. Facebook-ryhmiin postauksia jaettuani olen saanut kaveripyyntöjä ja viestejä. Useimmat ovat ihan asiallisia.
Mitä tulee negatiiviseen kommentointiin, en viitannut kaikessa itseeni. En ole esimerkiksi tehnyt kaupallisia yhteistöitä, mutta olen pannut aiheeseen liittyvät keskustelut ja yleiset mielipiteet merkille. Olen myös huomannut, että minua enemmän lentäviä matkabloggaajia syyllistetään. Itse lennän lopulta sen verran vähän, että myös aika vähän joudun lentämisestäni toistaiseksi kuulemaan. Lisäksi olen aina matkakohteessa useita viikkoja tai kuukausia, jos jonnekin lennän.
En koe, että omakaan blogini ruokkisi mitenkään negatiivista kommentointia. Kirjoitan matkoistani positiiviseen sävyyn kertoen tarinoita maailmalta. Harvemmin käsittelen vaikeita aiheita. Negatiiviset kommentit tulevat yleensä ihan puskan takaa ja mielestäni aika lailla ilman syytä. Onneksi niitä ei tule paljon. 🙂
Juuri tätähän tämä bloggaaminen on. Hullun hommaa useimmiten, ajattelen itsekin. Ja juurikin tuo bloggaamiseen, markkinointiin ja eri somekanaviin käytettävä aika on ihan jotain jäätävää. En ole uskaltanut edes laskea, kuinka monta tuntia olen koko touhuun käyttänyt. Kaiken pitäisi olla jatkuvaa ja säännöllistä. Jos hetkeksi herpaannut, kävijämäärät laskevat. Toisaalta olen itse ajatellut niin, etten voi kahlita itseäni pelkkään blogiin. On muutakin elämää. Ehkä siinä vaiheessa, kun olen eläkkeellä ja lapset asuvat omillaan, on aikaa satsata enemmän tähän. Siihen asti on hyväksyttävä se, että elämä on koko ajan tasapainoilua, eikä koskaan ole riittävästi aikaa. Täytyy olla armollinen itseään kohtaan ja toisaalta olla välittämättä, mitä muut sanovat. Ei voi millään kaikkia miellyttää, eikä pidäkään.
Olet niin oikeassa tuosta armollisuudesta itseään kohtaan! 🙂 Pitäisi vain tehdä ja kirjoittaa, mitä ehtii ja mistä nauttii huolimatta siitä, paljonko tykkäyksiä tai kommentteja tulee tai mitä muut ajattelevat. Tärkeintä on olla aito ja oma itsensä. <3
Kiitos avoimesta postauksesta. Uskon, että asioiden jakaminen helpottaa. Voin jakaa monia noista tunteista vaikka olenkin (toistaiseksi) välttynyt ikäviltä kokemuksilta. Arvostan kovasti sitä, että näistä asioista jutellaan. Bloggaaja on muuten kovin yksin. Itsekin arkailen nostaa asioita esiin. Vaikka olen vanhahko äijä, blogini on vasta 2 vuotta vanha ja koen itseni aloittelijaksi vaikka olen ikäni kirjoittanut. Toisaalta toki korkea ikäni saa aikaan sen, että ei ole helppoa kokea kuuluvansa joukkoon. Siksi olen kiitollinen teille bloggaajakollegoilleni, että saan aina apua, kun tarvetta on eikä kukaan ole hylkinyt minua iästäni huolimatta. Olette erinomaista porukkaa , jossa vanhakin nuortuu.
Bloggaamisen ja matkustamisen koen intohimona, kuten sinäkin. Kommentit ja palaute ovat tärkeitä ja kaikki tykkäämme rapsutuksesta. Myös kasvavat lukijamäärät auttavat jaksamaan. On mahtavaa, että saa kirjoittaa niin, että kokee jutut omakseen eikä tarvitse pistää itseään mihinnään muottiin. Aitous on kaiken A & O.
Jaksamista!
Kiitos Asko ihanasta kommentistasi! 🙂 Asioiden jakaminen todellakin helpottaa, kuten myös kirjoittaminen. Vaikka kirjoitan pääsääntöisesti seikkailuistani maailmalla positiiviseen sävyyn, koen välillä tärkeäksi nostaa pinnalle myös vaikeampia aiheita, kuten blogiahdistuksen. Varjot kuitenkin myös kuuluvat elämään, joten miksi ne pitäisi pitää piilossa. Tämäkin postaus on herättänyt valtavasti keskustelua eri Facebook-ryhmissä ja myös täällä, joten kirjoitukselle oli selkesti tarvetta.
Totta on, että bloggaajan elämä on aika yksinäistä, mitä tulee kaikkeen kirjoitustyöhön ja tietokoneella vietettyyn aikaan. Onneksi sen vastapainoksi on sosiaalista vuorovaikutusta kommenttien ja tapaamisten kautta. Minusta on todella hienoa, että olet niin innostunut bloggaamisesta ja olet aina aktiivinen eri ryhmissä. Kysyt rohkeasti apua ja olet aito, oma itsesi. Blogillasi on selkeästi oma paikkansa suomalaisten matkablogien maailmassa. On tärkeää, että blogeja on erilaisia ja niitä kirjoittavat eri-ikäiset ihmiset, miehet ja naiset. Tsemppiä sinullekin kovasti bloggaajan taipaleella! 🙂
Jokainen meistä tykkää rapsutuksesta ? Kiitos palautteesta.
Kiitos hienosta kirjoituksesta! Blogiahdistusta olen kokenut itsekin, vaikka oma blogini on pienen lukijamäärän blogi, minulle vain harrastus – leipäni tienaan vapaana toimittajana. Silti olen törmännyt kateellisiin miten sul on varaa -ihmisiin ja syyttävään sä tuhoat touhullas maailman -jengiin. Meisseleitä ei ole onneksi kukaan vaivautunut lähettämään – kertonee ehkä siitä, miten vähän blogini ketään kiinnostaa.
Joten usein on tullut mietittyä, onko hommassa mitään järkeä. Mitä älyä on toimia yhden naisen ilmaisena matkatoimistona ja uhrata bloggaamisen jäätävästi aikaa ja vaivaa? Ja kokea vielä painetta jatkuvasta sisällön tuottamisesta? Ja pettyä, jos kukaan ei tykkää peukuta uusinta postausta, jonka kanssa on jumpannut hiki päässä monta tuntia? Hyvää selitystä ei oikeastaan ole.
Paitsi että matkustaminen on itselle intohimo. Ja tätä matkustamisen ilosanomaa haluaa jakaa muille. Ja kun kerran on bloggaamisen aloittanut, sitä on vaikea lopettaa. Harrastus koukuttaa. Ja onpahan omat seikkailut kirjattu ”yksien kansien väliin”. Vaikkei kukaan muu lukisi, voin itse palata niihin. Ja palaankin, viimeksi eilen tsekkasin tärppejä edelliseltä Lontoon reissulta seuraavaa varten.
Näillä eväin siis eteenpäinkin. Välillä ahistaa, mutta useimmiten ei.
Kiitos Maarit kommentistasi! 🙂 Kirjoitukseni saaman palautteen perusteella ajoittaista ahdistusta tuntee aika moni matkabloggaaja. Postaukselle oli siis selkeästi tarvetta. Itseäni ei useimmiten bloggaaminen ahdista, mutta ajankäytön dilemma on kyllä vahvasti läsnä koko ajan. Olisi kiva kirjoittaa enemmän, mutta itselläkin leipä tulee muualta. Aina ei vain yksinkertaisesti ole aikaa blogille. Sen takia moni, hyvä tarina jää kirjoittamatta. Tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä ja tehdä tätä sydämen ilosta. Tehdä sen, mitä ehtii ja jaksaa. 🙂
Tätä sai lukea vedet silmissä, kiitos ? ja moneen kohtaan voi samaistua. Valtava määrä aikaa voi kulua yhteen blogitekstiin, joka ei välttämättä tavoita kuin pienen määrän lukijoita tai näkyvyyttä. Itse lähinnä harrastukseksi ja omaksi iloksi ja muistoksi sekä muiden avuksi bloggaan niin ei ole niin tavoitteellista tämä, mutta välillä sitä toki miettii onko koko touhusta konkreettista hyötyä ja iloa.
Kiitos kommentistasi! 🙂 Mukavaa, että sait postauksesta hyvät naurut. Minuakin jo naurattaa! 😀
Pari päivää sitten tutkiskelin hieman analytiikkaa ja ilokseni huomasin, että keskimääräinen aika, jonka lukija käyttää mun juttuihin on vähän yli minuutin. MINUUTIN! Kyllä siinä itsetunto valahti viemäristä alas. Taidan poistaa koko Analyticsin. Kirjoitan blogia harrastukseksi ja silloin, kun haluan. Aina kun katsoo lukuja, tulee vain paha mieli. Enkä suostu siihen. Haluan pörhistellä ja uskoa omiin kirjoitustaitoihini. Kyllä minulla sana taipuu ja tarinankerronta sujuu siinä missä muiltakin. Samaistuin siis kovasti juttuusi vaikka kikkelin vilauttajilta olen välttynyt.
Kiitos ajatuksistasi! 🙂 Analyticsin liika vilkuilu ei ehkä ole hyväksi mielenterveydelle, koska ainahan luvut voisivat olla parempia. Noh, ainakin tämä blogiahdistuksesta kertova postaukseni on saanut paljon näyttöjä ja reaktioita aikaan. Se taas saa pohtimaan sitä ikuista mysteeriä, että miksi ihmisiä kiinnostaa enemmän negatiivinen kuin positiivinen. Edellinen postaukseni kertoi rakkaudellisesta kohtaamisesta kuvankauniissa paikassa, mutta blogiahdistus sai kymmenkertaisesti enemmän lukijoita. Näinhän se on iltapäivälehdissäkin, että eniten klikataan juttuja, joissa on tapahtunut jotakin pahaa. Iloiset uutiset kelpaavat televisiossakin lähinnä loppukevennyksiin. Olisi mukava, jos iloisetkin asiat kiinnostaisivat ihmisiä. Mitä sinun kirjoitustaitoihisi tulee, niin ne ovat loistavat! 🙂 Ihmiset ovat vain kärsimättömiä, kun eivät jaksa montaa minuuttia yhden tekstin parissa viettää.
Ihana, että kirjoitit tällaisen jutun näin rehellisesti! Puhut varmasti ihan kaikkien meidän matkabloggaajien suulla! Itse ainakin allekirjoitan kaikki kohdat, paitsi että minkäänlaista ahdistelua tai isompaa henkilökohtaista syyllistämistä en ole juuri kokenut vaikka kohta 5 vuosi olen tätä hullua harrastusta jatkanut 🙂 Olen itse ajatellut, että ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että en juuri koskaan käytä jutuissa valokuvia itsestäni, joten ehkä sille ikävälle palautteelle ei oikein löydy kasvoja. En tiedä onko tällä mitään tekemistä asian kanssa.
Kiitos mukavasta kommentistasi! 🙂 Kokosin tähän juttuun paljon asioita, joita olen itse kokenut tai joita olen pannut merkille yleisesti matkabloggaajaskenessä. Tässä nyt on koottuna koko paketti näitä bloggaamisen nurjia puolia, joten tästä voisi helposti saada käsityksen, että onkohan bloggaamisessa sitten enää mitään kivaa. Hyviä puolia on kuitenkin enemmän. 🙂 Itsekään en ole mitään suurempaa ahdistelua tai syyllistämistä kokenut, mutta välillä varsinkin tuota ahdistelua tulee blogin Instagramin kautta. Olen myös huomannut, että suuret blogit saavat enemmän syyllistämistä niskaansa.
Taidan olla outo lintu tässä joukossa sikäli, että bloggaaminen ei mielestäni oli missään vaiheessa minua ahdistanut.
Ehkä syynä on se, että teen sitä omista lähtökohdistani ja ehkä myös siksi, että olen kasvanut tähän niin pitkän ajan kuluessa. Meriharakkahan aloitti jo 15 vuotta sitten, aikana ennen Facebookia, ja kirjoitin ensin pieniä juttuja statuspäivitysten tapaan ystäville ja sukulaisille. Kirjoitimme niitä blogiin, koska uusi julkaisutekniikka oli kiinnostavaa! Purjehdusjuttujen jakaminen oli taas luontevaa, sillä purjehdimme usein osan kesää eskaadereissa, jolloin muutkin kesän purjehduksille osallistuneet olivat niistä jossain määrin kiinnostuneita.
Alun jälkeen aloimme itsekin arvostaa sitä, että jutut olivat yhdessä paikassa ja helposti haettavassa muodossa ja siksi matkajuttujen kirjoittaminen jokaiselta matkalta mahdollisimman tuoreeltaan on tärkeää, meille itsellemme.
Näistä lähtökohdista en paljoa ajattele sitä, että paljonko tähän menee aikaa ja kuinka moni juttujamme lukee – enkä etenkään, että pitäisikö jonkun maksaa niistä! Tietysti on mukavaa, että juttuja luetaan ja kirjoittajana olen pyrkinyt paremmaksi, suorittamalla kirjoitusopintojakin. Jos matkan varrella olemme sitten saavuttaneet jonkinlaista menestystäkin, niin ihan kiva, mutta emme me tätä sen takia tee.
Blogimatkoista tai yhteistöistäkään ei ole seniori-ikäiselle enää niin väliä. Useimmat matkatarjoukset olemme jättäneet väliin, sillä ne eivät ole sopineet omiin matka-aikatauluihimme: jos kohde ei ole ollut omissa suunnitelmissamme, niin emme halua käyttää siihen aikaa, edes jonkun muun kustantamana. Ja ikänsä hyvillä tuloilla olleelle pienet rahalliset palkkiotkaan eivät ole oikein merkityksellisiä.
Eli siinä missä nomadiudesta haaveilevat tavoittelevat vapautta niin bloggaajana koen aina olleeni vapaa – ja hyvä niin 🙂
Eli kyllä se siitä, jos teet omaa juttuasi, niin matkaillen kuin kirjoittaen, niin kuten Tämä matka -blogin Anna taisi Sinulle jo Facebookin puolella todeta, kaikki ongelmat poistuvat kunhan vuodet kuluvat!
Kiitos kommentistasi ja lyhyestä historiikistä Meriharakan alkuvaiheisiin! 🙂 Teillä on pitkä blogimatka jo takana, se on hieno juttu. Vielä mahtavampaa on se, että minkäänlaista blogiahdistusta et ole koskaan kokenut. Se on aika hieno saavutus ja näyttääkin, että valtaosalla matkabloggaajista ainakin saamieni kommenttien perusteella on jonkinasteista blogiahdistusta aina välillä. Itselleni suurinta ahdistusta tuottaa nimenomaan ajankäyttö. Bloggaaminen ei siis varsinaisesti ahdista. Jos saisin valita aivan vapaasti, käyttäisin huomattavasti enemmän aikaani blogiin. Jos se olisi taloudellisesti mahdollista, minähän voisin vaikka aamusta iltaan kirjoitella näitä tarinoita ja aina välillä matkustaa uusiin paikkoihin. Muilta töiltä ei kuitenkaan aina jää bloggaamiseen niin paljon aikaa kuin haluaisin. Ehkäpä joskus keksin tähän jonkin hyvän ratkaisun. 🙂
Itse aloitin matkabloggaamisen vuonna 2008, jolloin perustin ensimmäisen matkablogini. Olin maailmalla yhteen menoon lähes puolitoista vuotta, joten kyseinen blogi oli lähinnä kanava kertoa seikkailuistani kuvin ja sanoin omalle lähipiirilleni. Jossain vaiheessa huomasin, että blogi oli noussut pysyvästi Kilroyn kolmen luetuimman matkablogin joukkoon. Reissasin tuolloin Venäjällä, Mongoliassa, Kiinassa, Australiassa, Uudessa-Kaledoniassa, Fidzillä ja Cook-saarilla sekä pienen piipahduksen Uudessa-Seelannissa. Matkablogi loppui, kun reissu loppui ja sain vakituisen työn toimittajana. Internetin ihmeellisestä maailmasta kuitenkin myös ensimmäinen matkablogini löytyy edelleen arkistoituna: https://www.offexploring.com/sonjaevita 🙂
Tosi hyvä ja hyvin kirjoitettu artikkeli, kiitos kun kirjoitit tästä! <3
Olen tuoreena matkabloggaajana miettinyt paljon näitä samoja keloja. Onko eettistä kirjoittaa matkoista enää ilmastonmuutoksen aikakaudella? Haluanko alkaa luoda itsestäni henkilöbrändiä kaikkine lieveilmiöineen? Saako pahoittaa mielensä siitä, ettei tiuhaan päivittyvää blogiani jaksa seurata edes oma äiti tai siskot?
Vaikka blogini on vasta muutaman kuukauden ikäinen, olen huomannut, että kirjoittamista, reissuja ja kuvaamista rakastavalle ihmiselle tämä on kuitenkin yksi parhaista mahdollisista harrastuksista. Vaikka välillä sitä ihmettelee, että miten postauksiin jaksaa käyttää kaiken tämän vaivan ja ajan. Tietysti olisihan sitä kiva saada blogista jotain takaisinkin, mutta ehkä se on liikaa haaveiltu… 😀
Tuota journalismin ja bloggauksen suhdetta olen miettinyt itsekin lehti-AD-taustani kautta. Jo ennen blogin perustamista olen miettinyt, että bloggaajiin kohdistuvat ennakko-odotukset ovat lehtiin verrattuna vähän kohtuuttomia. Esimerkiksi lehtien advertoriaalit ovat välillä huomaamattomuudessaan mielestäni hyvän maun rajamailla.
Mielenkiintoinen postaus totta tosiaan! Jos blogimaailman lieveilmiöistä pääsisimme eroon, niin olisi kyllä harrastus paljon mielekkäämpää. Onneksi hieman vanhempana miesbloggarina pääsee helpommalla eikä tule niin usein paha mieli lukijoiden touhuista – ei oikestaan juuri koskaan. Siksi tuntuukin varsin kurjalta lukea, että sinulla on huonompia kokemuksia siitä, minkälaista kiusantekoa voi bloggaamalla joutua kokemaan 🙁 Tsemppiä jatkoon ja positiiviset asiat on ovat sen verran hyviä, että harrastusta kannattaa jatkaa!
Hyvä kirjoitus! Olen miettinyt näitä samoja juttuja itse ja aina tähän asti olen jäänyt ns. voitolle sisällöntuotannosta ja homma on ollut enemmän kivaa ja hauskaa kuin ankeaa. Toivon tietysti tämän jatkuvankin mielekkäänä, mutta kuvaamasi ankeat asetelmat ovat läsnä.
Toivottavasti eettiseen näkökulmaan saadaan joku järkevä ratkaisu, internet peikot pysyy luolissaan ja sisällöntuottajia arvostetaan jatkossa. Tosin taisin juuri toivoa jotain epätodellista, mutta on parempi toivoa.
Toivotan menestystä ja jaksamista. Harrastuksena tämä vie paljon, mutta on myös erittäin kivaa.
Ihanan rehellisiä ajatuksia, joista monia miettinyt itsekin. Pitää myöntää, että minulle tuli itsellenikin yllätyksenä, kuinka paljon aikaa yhteen postaukseen saa menemään. Itselleni blogi on ainakin vielä puhdas harrastus muiden töiden ohella, mutta koen oppineeni bloggaamisessa paljon mm. tekemään nettisivun ja somea ja analytiikkaa. Lisäksi se tulee monia uusia kiinnostuksen kohteitani, kuten koodaamista ja valokuvausta. Lisäksi yrittäjänä blogin kulut voi vähentää.
”Koti on sydämessä, ja sydän on sopeutuvainen.” Loistava lause!!!
Kiitos Eveliina kommentistasi! 🙂 Aikaa bloggaamiseen saa tosiaan kulumaan, mutta voisi sen ajan käyttää huonomminkin vaikka television katseluun. Blogin kirjoittaminen on ainakin kehittävää ja kuten sanoit, siinä oppii paljon hyödyllisiä taitoja.
Kiitos! Mielenkiintoinen postaus.
Pohdin omia bloggausmotiiveja ja itselleni bloggaus on harrastus, jotain joka on vain minulle. Mutta koska uskon että joku muukin voisi viihtyä/hyötyä blogini äärellä teen sitä juuri blogina enkä vaikkapa päiväkirjana. Ja miksi itse tykkään lukea muiden matkablogeja? Juuri siksi että monissa niissä on vierailtu paikoissa, joissa en itse ikinä tule käymään. Näin pääsen nojatuolimatkustamaan eikä maailmakaan saastu ?
Yhteistyön tai kaupallisen yhteistyön tekeminen eilähtökohtaisesti ole huono juttu, mutta ehkä se on juuri niin kuin kuvailit, lukijat (joilla aiheesta ei ole kokemusta) eivät tiedä kuinka paljon aikaa yhden artikkelin tekeminen vie. Ja vaikka bloggaaminen olisikin hobby niin jostainhan se aika on revittävä ja jos kirjottamisesta ei itse tarvitse maksaa niin aikaa on enemmän.
Mutta täytyy sanoa että bloggaaminen on ollut erittäin mielenkiintoista ja on vienyt minua kiinnostaviin paikkoihin ja avannut itsellenikin uudenlaisen kulman tarkastella asioita.
Nää ajatukset oli hyviä! Monien kanssa kamppaillut itsekin. Onneksi en sentään ikinä ole mitään epämääräistä postia saanut 😀
Kiitos, Sandra! 🙂 Ja viitaten tuohon viimeiseen, niin vielä ehtii! 😀 😀
Monta samaistuttavaa asiaa tässä kirjoituksessa. Ja kommenttien määrästä näkee että niin on monelle muullekin.
Ihan mitään hirveää blogiahdistusta en onneksi ole kärsinyt, mutta kyllähän sitä tulee välillä mietittyä että mikä on se järkevä tasapaino siinä että saa tehdä tykkäämäänsä asiaa muttei kuitenkaan vedä hirveitä kierroksia siitä että kaiken pitäisi olla täydellistä. Tai että blogista saisi hirveästi mitään hyötyä muuta kuin itselle muistiin kirjattuja matkamuistoja. Bloggaaminen on minulle ensisijaisesti harrastus ja jos se lakkaa olemasta kivaa niin sitten on aika lopettaa.
Hyvää ja syvällistä pohdintaa. Ja niin tuttua omalla kohdallani, paitsi nuo tunkeilevat miehet. Mutta tämä taitaa olla ikäkysymys 🙂 Uusia bloggaajia pitäisi varoittaa tämän harrastuksen vaaroista. Bloggaaminen on koukuttavaa, se vie kaiken ajan, joskus jopa yöunet. Joskus mietin, että miksi mä tätä oikein teen. Rahallinen hyöty käytettyyn aikaan on minimaalinen. Mulle bloggaaminen on intohimo, luova kanava toteuttaa itseäni ja selvittää päätäni kirjaimilla. Palkitsevaa on se, että joku tuntematon jossain lukee juttuni ja kirjoittaa, että olen pelastanut hänen päivänsä. Se laittaa jatkamaan. Bloggaaminen on IHANAA! (ja paskat siitä, ettei ne ystävät lue tai tykkää 🙂 )
Täytyy tunnustaa että aloin heti miettiä, missä on mun omituiset ahdistelijat Instagramissa – olen saanut olla kyllä rauhassa kaikilta häiriköiltä, lienee sitä etua että blogi on pieni ja olen itse väsähtänyt kotiäiti 😀
Hyvin jäsennelty ja kiinnostava postaus, kiitos siitä!
Hei Sonja 🙂 hyviä ja varmasti meitä monia koskettavia pohdintoja nämä. Itselläni varmasti suurin haaste on tuo sisällöntuottamisen hitaus ( työ- ja muustakin elämästä jäänyt aivoväsymys ja keskittymisvaikeudet) niinpä monet herkulliset postausaiheet ja seikkailut on vaan jääneet muistikirjan sivuille.
Se kun käytät 3 päivää blogipostauksen tekemiseen ja sitten pitäisi jollakin tapaa saada vähän elantoa hankituksi niin on vähän haastavia yhtälöitä. Kovin montaa postausta ei viikossa taikka kuukaudessakaan tule 😛 Jokin mukava palaute on aina tosi tärkeää, tajuaa että on näistä jollekin iloa ja apua ja se jos mikä auttaa aina jatkamaan ja pitää fiilistä yllä.
Somessa pitäisi heilua superaktiviisesti ja välillä tulee olo, että kaikki kaikesta on jo sanottu, onko mitään ihan aidosti uutta jaettavaa. Oma kynnyskin kasvaa kun tuntuu, ettei ole niin merkittävää sanottavaa enää, että saisi postauksen hyvällä inspiraatiolla tehtyä ja samalla varmasti kuitenkin on. Oman pään sisäistä veivaustahan tämä paljolti on.
Tuo on ihan tuttua, ettei kaverit näihin blogijuttuihin juuri reagoi / kommentoi siksi en itse enää jaa seinälläni näitä kuin hyvin satunnaisesti. Mutta oli kivaa kun hyvä ystäväni naapurista tuli käymään ja sanoi, että olipa kiva lukea sun kuulumisia blogista, niin tuli oikein hyvä mieli, että noniin lukeehan niitä joku 😀 Ehkä myös useammin voisi myös nähdä ja kertoa niitä kuulumisia livenä… 😀
Mua ei oo hirveemmin mitkään viestittelijät häirinneet ”bloggausuran” aikana, varmaan viimeisen tämän sarja ryöppy kikkelikuvineen tuli kun olin A2 kannabisillassa muutamia vuosia sitten. Yksi alkoi lähetellä tappouhkauksia mun thai -eksälle ja se oli hiukan erikoista. Muutama satunnainen viesti sittemmin tullut, joihin en ole juuri reagoinut.
Mutta enivei, tosiaan et oo näiden kanssa yksin, vaan samoja juttuja vähän eri painotuksilla tässä kelataan. <3
Kiitos kattavasta tekstistä kaikesta siitä, mitä bloggaaaja voi kohdata. Kirjoitin sinulle yksityisviestillä omista peloistani, koska en halua antaa minkäänlaista kimmoketta mahdollisille häiriköijille. Häiriköinti on asia, mitä olen pohtinut paljonkin, koska olen blogiin ottanut mukaan myös lapseni.
Kiitos avoimen rehellisestä kirjoituksesta!
Vaikka toistaiseksi olen itse vielä säästynyt näiltä ikäviltä jutuilta (varmaan koska olen niin aloittelija vielä bloggaamisessa eikä mun blogia varmastikaan moni luekaan) niin vastaavista fiiliksistä olen lukenut parista muustakin blogista joskus aiemmin.
Ihanaa, että vaikeammistakin asioista voi kirjoittaa ja niinkuin itsekin totesit että saatuasi tuon kirjoitettua olikin jo kevyempi olo.
Mukavaa kevättä sulle Sonja!
Itsellä niin pieni ja uusi blogi, ettei moni näistä varsinaisesti ulkoa tulevista paineista koske itseä, mutta pystyn kyllä silti samaistumaan näihin tuntemuksiisi! Ihanan avoimen postauksen kirjoitit, toivottavasti moni ei-bloggaaja lukee myös ja oikeasti ymmärtää, että noita postauksia ei tehdä ihan tunnissa parissa vaan vaativat omistautumista, etenkin jos haluaa julkaista sisältöä säännöllisesti. Harrastus itselle, mutta ei sitä silti sovi vähätellä!
Hei Sonja, bloggaamisen suhteen olen paininut ihan samojen asioiden suhteen ja kun niitä yksin omassa päässä mitettii niin ne saattavat välillä saada turhan suuret mittasuhteet. Silloin on aina hyvä palata alkuun ja miettiä miksi oikein aloin pitämään Blogia? Minkälaisia juttuja haluan kirjoittaa? Tämä on aina auttanut minua ja pistänyt omat ajatuksen aina ruotuun, sen jälkeen kirjoitus on taas sujunut paremmin. Nykyään on kiva kun tuntee muita bloggareita, niin näitä tuntoja voi jakaa ja murheet puolittuu. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen säästynyt tuolta ala-arvoiselta kommentoinnilta, mielestäni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin kannattaako vaivautua kommentoimaan? Se mitä en ymmärrä ollenkaan on tuo ahdistelu ja seksuaalinen häirintä, olen niin kiitollinen että olen elänyt nuoruuteni ennen someaikaa ja saan nyt olla rauhassa, sinulle suosittelen rikosilmoituksen tekemistä.
Mukavaa kevättä sinulle ja tavataan taas!
Vastailinkin tähän jo Facebookin puolella, mutta täytyy sanoa, että ikä hoitaa tällaiset huolet. Ei jaksa enää pahastua tai paineistua yhtään mistään. Kun kuuntelee kahden teinin huutoa, niin kukaan ei voi enää ärsyttää enempää!
Kukaan ei muuten ahdistele myöskään kikkelin kuvilla. Voisi olla jopa piristävää, jos joku yrittäisi. Saisi verbaalisesti hyökätä täysillä nauttia toisen nöyryyttämisestä.
Kiitos hyvästä pohdiskelevasta jutusta. Samoja juttuja pyöritellyt mielessä ja pohtinut, onko tämä harrastus kaiken siihen kulutetun ajan väärtti. Ja joka kerta tulen samaan lopputulokseen: on. Eniten ahdistaa se, että haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta aika ei riitä. Nykyään en enää kyttäile blogin lukujakaan, joten sekin ahdistus on jäänyt onneksi pois ajan kanssa. Lukee ken lukee, kunhan minulla on mukavaa ?
Oon palannut tämän tekstin pariin nyt neljättä kertaa ja pystyn niin samaistumaan sun fiiliksiin. Kiitos, että kirjoitit ajatukset ylös jota itse en ole osannut ilmasta tarpeeksi hyvin. Kiitos paljon myös ajatuksia ja keskutelua herättäneestä postauksesta.
Ihanan rehellinen kirjoitus ja joo, paljon samoja keloja itsellänikin. Vaikkakin blogini on hyvin pieni, enkä ole tehnyt yhteistöitäkään. Monet noista edellä mainitsemista ”lieveilmiöistä” tuntuvat tulevan blogin suosion myötä, mikä on harmi 🙁