Hyvästien aika koittaa jokaisessa ihmissuhteessa joskus. Toiset suhteet kestävät vain lyhyen tovin, toiset jopa sinne viimeiseen hengenvetoon saakka. Joka tapauksessa hyvästien aika koittaa kaikkien kanssa joskus. Aloin kirjoittaa postausta tällaisesta haikeasta aiheesta, sillä jokaiselle reissaajalle, maailmanmatkaajalle ja seikkailijasielulle hyvästit ovat arkipäivää. Vaikka ne ovat haikeita, niin jollain tavalla niihin tottuu. Jokaisen ihmisen kanssa ei voi olla jatkuvasti tekemisissä. Varsinkin maan ja asuinpaikan vaihtuessa monet ihmissuhteet jäävät taakse ja tilalle tulee uusia. Aina ei ole kyse lopullisista hyvästeistä, vaan ehkä myöhemmin nuo ihmiset palaavat elämääsi. Joidenkin kanssa tarina jatkuu siitä, mihin se jäi. Joidenkin kanssa käännetään uusi, puhdas sivu.
Aurinkorannikolla väki vaihtuu
Aihe inspiroi minua juuri nyt, sillä olen viime päivinä pohtinut elämääni täällä Espanjan Aurinkorannikolla. Väki vaihtuu täällä todella tiuhaan. Monet suomalaiset viettävät täällä vain yhden talven, osa asuu pysyvästi. Alue on nostanut suosiotaan etenkin nuorten reissusielujen keskuudessa. Varsinkin nuoria yrittäjiä saapuu alueelle koko ajan lisää. Ihmiset ovat tavallista avoimempia, heihin tutustuu nopeasti. Uusia ystävyyssuhteita on helppo luoda aivan eri tavalla kuin Suomessa vaikkapa jossain pienellä paikkakunnalla, jossa kaikilla on omat, tutut kuvionsa ja lapsuudesta asti mukana kulkenut ystäväpiiri. Sellaisiin piireihin on paljon vaikeampi yrittää tunkea itseään mukaan. Täällä ystävyyssuhteet muodostuvat monesti ex tempore -tyylillä ja ennen kuin ehdit kissaa sanoa, olet jo uuden ystäväsi kanssa yhteisellä reissulla. Aurinkorannikko on myös hyvin kansainvälinen paikka, sillä kansallisuuksia löytyy kevyesti yli sadasta maasta.
Tasan vuosi sitten minulla oli hyvin laaja ystäväpiiri läheisiä ystäviä täällä Aurinkorannikolla. Osan olin tuntenut vain vähän aikaa, mutta meistä oli tullut lyhyellä aikavälillä sydänystäviä. Vuoden aikana olen joutunut monta kertaa siihen tilanteeseen, että joku näistä läheisistä ystävistäni on kertonut minulle muuttavansa takaisin Suomeen tai johonkin toiseen maahan. Olen aina tuntenut haikeutta, mutta reissaajana ymmärrän, että silloin kun on mentävä, niin silloin todellakin mennään eikä meinata. Haikein mielin olen hyvästellyt ystävän toisensa jälkeen. Eivät nyt sentään kaikki ole lähteneet, mutta paikan energia aina muuttuu, kun ihmiset ympärillä vaihtuvat. Aina ei myöskään jaksa tutustua uusiin ihmisiin ja alkaa rakentaa uusia ystävyyssuhteita. Parasta onkin, kun ystävyyssuhteet muodostuvat spontaanisti ja aidosti.
Kaliforniassa jätin monet hyvästit
Syksyn matkallani Kaliforniaan ja muihin USA:n osavaltioihin tutustuin todella ihaniin ihmisiin, joista osasta tuli sydänystäviä. Viimeksi tänään viestittelin yhden kanssa, että olen elämässäni jonkinlaisessa suvantovaiheessa, jossa mietin elämäni suuntaa ja seuraavia siirtoja. Hän sanoi, että voidaan soitella koska vain aiheesta. Yhdessä pohtiminen avaakin monesti aivan uusia näkökulmia asioihin. Vaikka ystäväni ovat pitkin maailmaa, on ihanaa, kun he ovat olemassa. Kaliforniasta Espanjaan palatessani koin kuitenkin monia haikeita hetkiä hyvästellessäni uudet ystäväni yksi toisensa jälkeen. Tiesin kyllä, että yhteydenpito jatkuu ja tapaamme vielä joskus. Silti on aivan eri asia olla jonkun kanssa tekemisissä lähes päivittäin sen sijaan, että yhteydenpito tapahtuu vain sähköisesti tai soittelemalla.
Onko paikkani täällä?
Olen viettänyt Espanjan Aurinkorannikolla nyt kolme talvea. Ensimmäisellä kerralla olin vain puoli vuotta ja palasin takaisin Suomeen toimittajan töihini. Elämässä tapahtui kuitenkin kaikenlaista, irtisanoin itseni vakiduunista ja palasin rannikolle seuraavana talvena. Nyt vietän neljättä talveani täällä. Tai puhutaan oikeastaan pidemmästä ajasta kuin talvi, sillä yleensä olen tullut tänne syksyllä ja ollut touko-kesäkuulle saakka. Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, onko tämä minun paikkani myös tulevaisuudessa vai onko paikkani jossain muualla. Kun puhuin suvantovaiheesta, tarkoitin sellaista elämän hidasta virtausta, jossa on aika kääntää katse sisimpään. Kun vuosi vaihtui, tapahtui kummallinen muutos energioissa. Yhtäkkiä aloin kaivata rauhaa ja hiljaisuutta sekä yksinoloa enemmän kuin pitkään aikaan. Aloin miettiä ja pohtia tekemiäni valintoja ja sitä, olenko menossa oikeaan suuntaan vai ihan metsään…
Eri ihmiset eri poluilla
Minulle on ollut aina kohtuullisen helppoa kääntää elämässä uusia sivuja, hyvästellä ihmisiä. Olen kuitenkin onnellinen, että niin moni ihmissuhde on jatkunut siitä huolimatta, että fyysinen olinpaikkani on vaihtunut. Joidenkin kanssa yhteydenpito on jäänyt todella vähälle, mutta se ei aina tarkoita sitä, että suhde olisi jotenkin vähäpätöinen. Tietyt ihmiset ovat osa tiettyjä elämänvaiheita, joissa he ovat vahvasti läsnä. He elävät muistoissani kuitenkin aina yhtä tärkeinä, arvokkaina ja merkityksellisinä, vaikka jäisivät uusissa elämänvaiheissa taka-alalle tai vähemmälle yhteydenpidolle. He ovat kuin lyhtyjä, jotka ovat valaisseet elämäni polkua tähän asti. Osa pidemmästi, osa lyhyesti. Jokaisen ihmisen ei ole tarkoituskaan kulkea vierelläni koko elämän mittaista matkaa. Se ei tee heistä vähäpätöisempiä.
Joskus on vain aika sanoa hyvästit
Vaikeaa minulle on ollut aina ihmissuhteiden lopullinen katkaiseminen. Joskus hyvästeille olisi kuitenkin todellista tarvetta, sillä jotkut ihmissuhteet vievät energiaa ilman, että niistä saisi mitään muuta irti. Viime aikoina olen miettinyt kovasti myös FB-kaverilistan läpikäymistä. Minulla on tällä hetkellä yli 700 kaveria, mutta ovatko kaikki todellisia kavereita? Eivät todellakaan. En vain ole saanut aikaiseksi käydä listaa läpi, sillä se on aikaavievää puuhaa. Nyt olen kyllästynyt roikottamaan kaverilistallani ihmisiä, jotka eivät koskaan reagoi mihinkään, kysy kuulumisia, eivät tykkää mistään jakamastani, eivät laita viestiä tai soita, pyydä tapaamaan tai ole ylipäätään millään lailla yhteydessä koskaan. Asia on ihan yhtä lailla toisinpäin eli jos minä en ole pitänyt heihin vuosiin mitään yhteyttä, mitä he tekevät listallani? Vuosi 2018 on alkanut jossain määrin irti päästämisen teemalla, joten ehkäpä saan käytyä tänä vuonna myös kaverilistani läpi. Kavereiden poistaminen ei tarkoita sitä, että minulla olisi jotain noita ihmisiä vastaan, mutta ehkäpä joidenkin kohdalla on aika sanoa hyvästit, jos ei yhteyttä ole vuosien saatossa puolin ja toisin muodostunut. Samalla saan energeettisesti tilaa uudelle.
Tunteet on hyvä käsitellä
Lentokentillä ja juna-asemilla näkee usein liikuttavia hetkiä, kun ihmiset hyvästelevät toisiaan. Been there, done that, monta kertaa. Hyvästien jättämiseen tottuu, kun sen tekee riittävän monta kertaa. Sitä ei ota niin raskaasti, kun sen on kokenut jo monta kertaa. Lopulta kuitenkin kaikki tärkeät ihmiset elävät aina sydämessäni ja muistoissani, myös lopullisten jäähyväisten jälkeen. Jos itselle tärkeiden ihmisten hyvästely saa haikealle mielelle, silloin on hyvä antaa tunteiden virrata. Itse en ehkä koskaan siinä hetkessä lähde kyynelehtimään. Sen sijaan käsittelen nuo haikeuden tai surun tunteet omissa oloissani itsekseni, usein esimerkiksi musiikin tai muun luovan toiminnan kautta. Myös kirjoittaminen on suurta terapiaa.
Miten sinä koet tärkeiden ihmisten hyvästelyn? Onko se helppoa vai vaikeaa? Miten käsittelet hyvästelyyn liittyviä tunteita?
~Sonja
Itsestäni tuntuu, että ystävät nuoruudesta pysyvät ikuisesti, mutta matkan varrella tulevat myös helposti unohtuvat.
Minulla myös monet lapsuudenystävistä ovat pysyneet, vaikka olemmekin nykyään vähemmän tekemisissä keskenään. Toisaalta myös monet matkan varrella syntyneet ystävyydet ovat kestäneet, vaikka osa onkin tippunut kelkasta.
Niin se vaan on, että joskus tarvitaan luopumista saadakseen jotain tilalle. Olen käynyt itse samanlaisia pohdintoja läpi joidenkin ystävyyssuhteiden kanssa. Joskus tuntuu, että joillekin olet aina kuunteleva korva ja olkapää mitä vasten itkeä, mutta et koskaan saa itse mitään takaisin. Olisi kiva, jos minultakin joskus kysyttäisiin, mitä sulle kuuluu. ”Voihan sen lukea blogista”, kuten eräs ystäväni sanoi 🙁 Niinpä.
Tai sitten lähipiirissä on niitä, jotka pyrkivät hyötymään sinusta taitojesi tai suhteidesi ansiosta. Ja sitten niitä, jotka ovat ottaneet oikeudekseen arvostella sinua jatkuvasti. Tai sitten niitä, jotka eivät koskaan kannusta, osoita ymmärrystä tai hyväksyntää. Luulen, että olen onnellisempi, kun karsin ympäriltäni sinne pesiytynyttä negatiivista energiaa. Ne harvat hyvät ystävyyssuhteet ovat kultaa, niistä kannattaa pitää tiukasti kiinni.
Kiitos hyvästä kirjoituksestasi.
Kiitos Annemaria pohdinnoistasi! <3 Luopuminen on ajoittain vaikeaa, mutta aina tulee jotakin tilalle. Minullakin on vastaavia kokemuksia kuin sinulla. Jotkut soittavat vain kaataakseen kivikuormansa minun päälleni, koska tietävät minun olevan empaattinen ja kuuntelevan. Toki ystävää pitää tukea mäessä, mutta jos ystävyys perustuu ainoastaan toisen olkapäänä olemiselle, se ei ole enää ystävyyttä. Arvostelua ja kateuttakin olen saanut osakseni paljon. Ja tuo on aivan totta, mitä sanoit tuosta kuulumisten lukemisesta blogista. Joo, kyllä ystävät voivat lukea blogista mun ajatuksia ja kuulumisia. Olisi toki myös kiva kuulla heidän kuulumisiaan, sillä niitä minä en voi lukea blogista. Harvalla ystävälläni on blogi. Tai olisi kiva joskus saada myös kommenttia heiltä pelkän peukuttamisen sijaan. Olen kuitenkin todella kiitollinen ja onnellinen kaikista niistä ihanista ja vastavuoroisista ystävyyssuhteista, jotka olen elämääni saanut. <3
Samoja pohdintoja. Voihan sen lukea blogista / Facebookista riittää siihen, ettei koskaan kysytä, mitä kuuluu. Tai koskaan ehdoteta tapaamista tai oteta muutenkaan yhteyttä. Olen ajatellut, että turhaanpa minä energiaani heihin käytän, nautin niistä ystävistäni, jotka pysyvät matkassa hyvinä ja huonoina hetkinä ja yhteydenpito on molemminpuolista. Heitä on eri maissa, tullut mukaan eri elämänvaiheista ja eri ”yhdistävillä tekijöillä”, mutta kaikki ovat tärkeitä ja rakkaita.
Voihan Facebookin kaverilista, siinä onkin työnsarkaa! Tuntuu siltä, että jos oikeasti karsisin sieltä pois kaikki, joita en oikeassa elämässä missään tilanteessa pyytäisi vaikka kahville, niin jäljelle jäisi varmaan alle 30 ihmistä, sukulaiset ja perhe mukaanlukien 😀 Oon vaan niin laiska naputtelemaan… Mulla on kaverisuhteet kuihtuneet pitkälti jo ihan sillä, että oon muuttanut ensin Etelä-Pohjanmaalta Tampereelle ja myöhemmin Tampereelta Turkuun. Uusi elämäntilanne nuorena äitinä suuntasi kaveriverkostoa entisestään, kun toiset jatkoivat opiskelijabileissä käymistä keskellä viikkoa ja toiset taas tulivat elämääni samanikäisten lasten myötä. Voinpa siis vaan kuvitella, kuinka dynaamista ihmissuhteiden kirjo on siinä vaiheessa, kun liikutaan maapallon kolkasta toiseen, ihmisiä menee ja tulee jatkuvasti. Tää aihe herätti mussa näköjään näinkin paljon ajatuksia, niin ehkä tästä voisi väsäillä itsekin ihan oman postauksensa! 😀
Niinpä, työnsarkaa siinä FB-kaverilistassa riittäisi, kun jaksaisi siihen paneutua. Paljon on joukossa ihmisiä, jotka tuntee vain hyvin pintapuolisesti tai vain esimerkiksi työn kautta. Facebookin alkuvaiheissa kaverilistalla olivat vain oikeat ystävät, sittemmin lista on vain laajentunut ja laajentunut. Ei ole aikaa edes seurata satojen ihmisten päivityksiä, jolloin myös läheisten ystävien päivitykset saattavat mennä sivu suun. Mitä muuttamiseen tulee, minulla tuntuu olevan eri maissa omat ystäväpiirit, joissa aina viivyn hetken, kunnes vaihdan taas maata. Onneksi monien ystävien kanssa on kuitenkin mahdollista jatkaa siitä, mihin on viimeksi jääty. 🙂 Kirjoitahan ihmeessä oma postauksesi aiheesta, kun inspiroiduit siitä näin paljon. 🙂
Kaunis postaus <3 Samaistun Terhin kommenttiin, ne lapsuuden ystävyydet tuntuu olevan niitä vahvimpia. Sitten on sellaisia, kun on maailmalla tavannut samanlaisia seikkailijasieluja, joiden kanssa tulee mahtavasti juttuun ja ollaan täysin samalla aaltopituudella. Hyvästejä en juuri sano kenellekään, sillä reissussa tapaamien seikkailijasiskojen kanssa on aina hyvät mahdollisuudet, että jossain päin maailmaa vielä törmätään. Yhteyttä pitäisi kyllä pitää useammin, siinä on tsemppaamisen varaa.
Kääk, jatkuvat hyvästit on kyllä matkustamisen varjopuoli – vaikka tavallaan ne suuret tunteet on myös jotenkin se hienokin osa tätä kaikkea. Kun muutin ensikertaa ulkomaille Australiaan ja sieltä puolen vuoden päästä takaisin Suomeen, hyvästit oli niin sydäntäsärkevät että jo mietin mielessäni että I’m done here, en matkusta mihinkään näin kauas enää ikinä tai ainakaan tutustu ihmisiin näin hyvin! 😀
Nykyään moni itselleni kaikkein rakkain ihminen asuu ihan ympäri maailmaa, mutta se tuntuu lähinnä rikkaudelta! <3
Hyvästeihinkin tietyllä tavalla tottuu (ei sellaisiin ikuisiin), nykyään kun lähden mistäkin niin välillä jopa säikähdän lähes kylmää suhtautumista tilanteeseen! 😀
FB-kaverit, niin ovatko ne kavereita laisinkaan?
Joidenkin ihmisten kanssa polut yhtyvät ja joidenkin kanssa erkanevat, ja tavatessa huomaa että aika tai välimatka on tehnyt tehtävänsä. Ei välttämättä ole enää mitään yhteisiä puhumisen aiheita. Kun joidenkin kanssa tuntuu siltä, että asiaa riittäisi vaikka kuinka paljon ja pitkälle pikkutunneille. Sellaista elämä on, haikeaa mutta hyvin antoisaa.